Insinöörikoulutus 100 vuotta, osa 3/5

1952-1971: Insinöörikoulutus laajenee maakuntiin

Sotien ja sotakorvausten päätyttyä Suomi sai viimein tilaisuuden hyödyntää pitkälle kehittynyttä teollisuuttaan omiin tarpeisiinsa. Jälleenrakennus, kaupungistuminen ja teollistumisen eteneminen moninkertaistivat insinöörien kysynnän kautta maan.

Vuosi 1952 oli varsinainen merkkipaalu Suomen historiassa – eikä vain siksi, että insinöörikoulutus täytti 40 vuotta. Syyskuussa 1952 Suomesta lähti viimeinen sotakorvausjuna Neuvostoliittoon. Siitä käynnistyi vimmakas jälleenrakentamisen ja teollistumisen aika, jonka kivijalkana säilyi sotakorvausteollisuuden jäljiltä metalliteollisuus.

Sotien ja sotakorvausten aikana Suomen teollisuus oli rationalisoitu ja standardisoitu, ja insinöörit olivat lipuneet teollistuvan yhteiskunnan ytimeen. Tämä oli edellyttänyt lojaalisuutta maan poliittiselle johdolle, mutta palkkioksi insinöörit olivat lopultakin saavuttaneet sen yhteiskunnallisen aseman, jota ammattikunta oli koulutuksen käynnistymisestä saakka tavoitellut.

Teollisuuden kehittyessä myös koulutusta oli ajanmukaistettava. Insinöörien koulutuksessa tehtiinkin mittava sisällöllinen uudistus vuonna 1954. Uusi opetussuunnitelma jakoi koulutuksen yleisiin aineisiin, yleisiin ammattiaineisiin, erikoisammattiaineisiin sekä johtamistaidollisiin ja sosiaalisiin aineisiin. Opetuksessa alkoi korostua teknisten taitojen ja tietojen lisäksi johtaminen sekä tuotantotekniikka ja -talous.

Teknillisiä opistoja rakennettiin 1960-luvulla pikavauhtia.

Lappeenrannan teknillisen opiston toiminta käynnistyi heti 1961.

Kuva:Lappeenrannan teknillinen yliopisto/arkisto

Julkiset virat työn takana

Vaikka insinöörejä oli koulutettu jo vuosikymmenten ajan, ei koulutus ollut edelleenkään pätevyys-
vaatimuksena julkisiin virkoihin. Esimerkiksi posti- ja lennätin-laitokseen oli kyllä perustettu insinöörinvirkoja jo vuonna 1937, ja puolustusvoimissakin voitiin ylentää insinöörejä insinöörimajureiksi vuodesta 1941 lähtien. Virkatarjonta oli kuitenkin suppea.

Jonkinmoinen ratkaisu ongelmaan löytyi vuonna 1956, jolloin insinööri-
koulutus alettiin huomioida paremmin lukuisten julkisten virkojen pätevyysvaatimuksissa. Insinöörien ja diplomi-insinöörien kilpailuasetelman vuoksi ovet aukenivat käytännössä kuitenkin nihkeästi.







Teknilliset opistot leviävät ympäri maan

Insinöörien määrä kasvoi 1950-luvun edetessä lähes nelinkertaiseksi. Silti tekniikan alan koulutustarvetta pähkäillyt komitea suositteli vuonna 1958 opistoinsinöörien aloituspaikkojen lisäämistä asteittain 400:sta 1300:een vuoteen 1970 mennessä. Määrä perustui kansainvälisiin vertailuihin.

1960-luvun käynnistyessä teollisuus ja rakentaminen yltyivät talouden nousun ja kaupungistumisen myötä ennennäkemättömään kasvuun. Tekniikan alan työvoimapulan paisuessa valtio päätti perustaa uusia teknillisiä opistoja pikavauhtia. Jo vuonna 1960 perustettiin opistot Ouluun ja Lahteen, seuraavina vuosina vielä Lappeenrantaan, Vaasaan ja Kuopioon (1961), Kotkaan (1962) ja Jyväskylään (1963). Vuonna 1961 perustettiin lisäksi kunnan ylläpitämä opisto Poriin sekä yksityinen opisto Joensuuhun.

Insinöörien akuutin tarpeen lisäksi lukuisten opistojen perustamiseen vaikutti Urho Kekkosen presidenttikaudella voimistunut aluepoliittinen ajattelu. Koko 1960-luku olikin massiivista insinöörikoulutuksen laajenemisen aikaa. Maahan rakennettiin uusia moderneja oppilaitoksia tilavine laboratorioineen, ja sotavuosien opettajapulan jälkeen perustettiin viimein runsain mitoin opettajien virkoja.

Työttömyyskassa ja opintolainojen takaus käynnistyvät

Insinööriopiskelijoiden määrän kasvaessa Insinööriliitto ryhtyi takaamaan opiskelijoiden opintolainoja vuonna 1964. Viisi vuotta myöhemmin myös valtio ryhtyi takaamaan lainoja, joten liiton takaustoiminta loppui 1970-luvun puolella tarpeettomana.

Keväällä 1967 valmistuneilla insinööreillä oli ensimmäistä kertaa vaikeuksia työpaikan saannissa, minkä vuoksi alan liitoissa ryhdyttiin keskustelemaan työttömyyskassan tarpeellisuudesta. Kassa perustettiin kaksi vuotta myöhemmin, ja ajan kuluessa siihen liittyi lukuisia tekniikan alan liittoja. Kassa itsenäistyi vasta vuonna 1992.

Koulutus oli ollut jatkuvassa turbulenssissa sotien aikana ja niiden jälkeen, mutta mullistukset eivät suinkaan olleet ohi. 1960-luvun viimeisinä vuosina teknillisten oppilaitosten opetusohjelmiin lisättiin atk-opetus – joskin vapaaehtoisena aineena, sillä laitteita ja opettajia oli vielä vaikea saada. Vapaaehtoista tai ei, insinöörien koulutuksessa ja työssä oli alkamassa uusi aikakausi, jollaista ei osattu vielä kuvitellakaan.



Lähteet:
Höyrykoneesta tietotekniikkaan – 100 vuotta teknikko- ja insinöörikoulutusta
Insinööriliiton historia
Viides sääty – insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa


Seuraavassa osassa Suomessa nähdään ensimmäinen laaja insinöörityöttömyys. Samoihin aikoihin insinöörikoulutuksesta tulee korkea-asteen koulutusta, ja tietotekniikan kehitys mullistaa insinöörin koulutuksen ja työn.  

Sabina Mäki

Maailman paras ammatti

7-vuotiaan Teron aine aiheesta ”mikä minusta tulee isona”

Maailman paras ammatti

Haluan tulla insinööriksi, kun olen kasvanut, koska se on hauskaa hommaa ja helppoa. Sen takia nykyisin on niin paljon insinöörejä ja koko ajan tulee lisää.

Insinöörien ei tarvitse käydä paljon kouluja, heidän on opittava lukemaan tietokonekieltä, jotta he osaisivat jutella tietokoneiden kanssa. Arvaan, että heidän pitää osata lukea myös niin, että he tietäisivät mistä on kyse, kun kaikki asiat on sekaisin.

Insinöörien on oltava rohkeita niin, etteivät he pelästy, jos asiat on niin sekaisin, ettei voi ollakaan tai jos he joutuvat puhumaan vieraita kieliä ulkomaankielellä, jotta he tietäisivät, mitä pitää tehdä.

Insinööreillä on oltava hyvät silmät niin, että he näkevät hameen läpi eivätkä saa pelätä konttorin naistyöntekijöitä, koska he työskentelevät niiden kanssa.

Minä pidän myös palkasta, jota insinöörit saavat. He saavat enemmän rahaa kuin ehtivät kuluttaa. Se johtuu siitä, että useimmat ihmiset pitävät insinöörin työtä vaikeana, paitsi insinöörit, jotka tietävät kuinka helppoa se on.

"Insinöörien on oltava rohkeita niin, etteivät he pelästy, jos asiat on niin sekaisin, ettei voi ollakaan tai jos he joutuvat puhumaan vieraita kieliä ulkomaankielellä, jotta he tietäisivät, mitä pitää tehdä."

Ei siinä ole paljon sellaista, mistä en pitäisi, paitsi se että tytöt insinööreistä ja kaikki haluavat mennä naimisiin miesinsinöörin kanssa niin, että heidän on aina ajettava pois ne naiset, jotta ne eivät ole häiriöksi.

Toivottavasti en tule allergiseksi konttoripölylle, koska meidän koirastakin tulen sairaaksi. Ja jos tulen allergiseksi konttoripölylle, ei minusta ole enää insinööriksi ja minun pitää mennä oikeisiin töihin.



Lähde: 19.5.2001 Ylöjärven markkinasanomat

Rehtori emeritus Pentti Ruotsala: ”Koko nykyinen elintaso perustuu insinöörien osaamiselle”

Jos jotakin voidaan tekniikan avulla tehdä, se on myös tehtävä. Tämä periaate on edellyttänyt kokeilemaan kaiken, mihin tekniikkaa voi vain soveltaa. Jossitellaan silti hetki: Mitä jos ihmisillä ei olisikaan tarvetta luoda uutta tekniikkaa? Entä jos insinöörikoulutusta ei olisi olemassa? Miltä kaupungit näyttäisivät? Millainen olisi maailma?

”Ilman tekniikan kehitystä Suomi olisi maatalousyhteiskunta, mikä olisi järjetöntä näillä leveysasteilla. Totta kai maatalousyhteiskuntakin olisi kehittynyt, mutta yksittäisen ihmisen elämä olisi vaatimatonta”, pohdiskelee diplomi-insinööri, rehtori emeritus Pentti Ruotsala.

Välirauhan aikana vuonna 1941 syntynyt Ruotsala tietää asiansa. Hän oli 7-vuotias, kun hänen isänsä teki pojalleen viikatteen, jolla niittäessään hän oppi työnteon merkityksen. Koneita ei ollut, vaikka ensimmäiset askeleet teknisessä kehityksessä oli jo otettu. Ruotsalan kotikylässä Kemijärvellä oli sentään oma sähkölaitos ja sähkömylly, jossa jauhettiin kylän viljat.

”Maa oli sotien jälkeen persaukinen, mutta jostain syystä valtiovalta päätti, että koulutukseen, ja nimenomaan tekniseen koulutukseen, piti satsata. En ole löytänyt isää tälle päätökselle, mutta tällainen tahtotila valtiovallalla oli. Yksittäisellä ihmisellä oli mielessä lähinnä hengissä selviäminen.”

Vuosikymmenten uran Vaasan teknillisen oppilaitoksen ja sittemmin Vaasan ammattikorkeakoulun rehtorina tehnyt Ruotsala uskoo, että maatalousyhteiskunnan oli pystytettävä teollisuus pikavauhtia suurelta osin sotakorvausten takia.

Sotien jälkeen tekniikan koulutusta lisättiinkin voimakkaasti, ja myös Ruotsala innostui opiskelemaan alaa. Matkustaessaan kesällä 1960 Teknillisen korkeakoulun neljän viikon karsintakurssille hän istui ensimmäistä kertaa matkustajajunaan. 24 tunnin matka Kemijärveltä pääkaupunkiin taittui kovilla puupenkeillä.

”Koko nykyinen elintaso perustuu insinöörien osaamiselle. Tekniikka on koko globaalin kehityksen perusta”, Kemijärveltä lapsuudenkotinsa korjaustöistä tavoitettu eläkeläinen toteaa.

Insinöörin kädenjälki näkyy kaupungissa kaikkialla

Teollisuuden ja liikenteen lisäksi insinööreillä on ollut olennainen rooli kuntien ja kaupunkien suunnittelussa, rakentamisessa ja ylläpidossa. Pelkästään perusinfrastruktuurin parissa työskentelee suuri joukko eri alojen insinöörejä niin kunnissa ja valtiolla kuin yksityisellä sektorilla.

”Tämä näkyy muun muassa siinä, että saamme juomavettä, sähköä ja lämpöä joka päivä. Pääsemme kulkemaan paikasta toiseen katuja ja kevyenliikenteen väyliä pitkin. Ja voimme istahtaa puistoon nauttimaan maisemasta. Kaikki tämä toki tapahtuu yhteistyössä muiden ammattiryhmien kanssa”, kertoo rakennusalan insinööri (Ylempi AMK) Marika Kämppi.

Kuntaliiton yhdyskuntatekniikan asiantuntijana työskentelevä Kämppi tarkentaa, että kunnissa insinöörit toimivat muun muassa asemakaavoituksessa, liikennesuunnittelussa, joukkoliikenteen suunnittelussa, katusuunnittelussa, rakentamisessa, katujen ja yleisten alueiden ylläpidossa sekä metsien sekä ympäristön hoidossa. Lisäksi insinöörejä tarvitaan jäte-, energia- ja vesihuollossa. Asiantuntijan on vaikea edes kuvitella, millaisia kaupungit olisivat ilman insinöörejä.

”Insinöörien kädenjälki näkyy minne vain rakennetussa ympäristössä katsookin. Insinöörejä on tarvittu ja tarvitaan kuntasektorilla jatkossakin varmistamaan, että infrapalvelut pyörivät”, Kämppi toteaa ja toivoo, että ala vetäisi teknisen sektorin eläköityessä puoleensa uusia työntekijöitä.


Terveydenhuoltokin edellyttää insinööriosaamista

Insinööreillä on sormensa pelissä taloissa ja teissä, silloissa ja sähkössä, tietoverkoissa ja tehtaissa. Aina ei tule ajatelleeksi, että insinöörin työtä tarvitaan myös ihmisten hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen. Insinöörit ovat tehneet terveys- ja hyvinvointipalveluiden parissa laite- ja ohjelmistosuunnittelua jo pitkät tovit.

”Sairaalaympäristössä terveydenhuollon tekniikkaa on ollut olemassa vuosikymmenten ajan. Pitkälle menevää insinööriosaamista tarvitaan leikkaustoiminnassa, terveydenhuollon laitteissa ja ylipäätään lääketieteessä”, sanoo hyvinvointiteknologian kehityspäällikkö Kari Björn Metropolia Ammattikorkeakoulusta.

Hyvinvointiteknologian insinöörikoulutuksessa perehdytään tekniikkaan terveyden ja hyvinvoinnin näkökulmasta. Puolet koulutuksesta liittyy tietotekniikkaan ja elektroniikkaan, puolet on sosiaali- ja terveysalan perusopintoja, kuten anatomiaa ja fysiologiaa. Insinööriopiskelijat perehtyvät muun muassa terveysalan hanke- ja kehittämistoimintaan, apuvälineisiin, soveltavaan robotiikkaan sekä alan liiketoimintaan.

”Nyt koulutettavat insinöörit tuovat terveydenhuoltoon erityisesti projekti- ja talousosaamista”, Björn uskoo. ”Sairaalaympäristön lisäksi insinöörejä tarvitaan jatkossa ikääntyvän väestön palveluiden, sosiaalityön ja ennaltaehkäisevän terveydenhuollon kehittämisessä.”


Lähde:
Tekniikan suuret kertomukset (Airaksinen 2003)

Sabina Mäki