Insinöörikoulutus 100 vuotta, osa 5/5

1992-2012: Insinööri goes international

Ammattikorkeakoulujen kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle on ollut leimallista tietotekniikan ilmiömäinen kehitys sekä koulutuksen ja työelämän kansainvälistyminen.

Lukuisat tahot olivat pitäneet opistoasteen kehittämistä ammattikorkeakouluiksi turhankin rohkeana ja jopa epäilyttävänä tavoitteena ennen ammattikorkeakoulukokeilun käynnistymistä vuonna 1991. Jännitteitä syntyi niin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kuin eri alojen välille. Suomen teknillinen seura esimerkiksi epäili, että monialaiset ammattikorkeakoulut uhkaisivat insinöörikoulutuksen asemaa.

Elinkeinorakenteen muuttuminen edellytti kuitenkin koulutustason kohottamista muun muassa teollisuudessa. Samaan aikaan kansainvälistyminen ja Euroopan yhdentyminen vaativat koulutuksen kansainvälistä vertailtavuutta ja tutkintojen vastaavuutta. Opistoasteen koulutusta ryhdyttiinkin kehittämään osana korkeakoulutusta muun muassa saksalaisen ja hollantilaisen ammattikorkeakoulujärjestelmän jalanjäljissä.

Kansainvälisen toiminnan ja opiskelijoiden kielitaidon kohentaminen olivat yksi keskeinen ammattikorkeakouluille asetettu tavoite. Lisäksi tavoitteena oli kohottaa opettajien pätevyyttä, tiivistää yhteistyötä työelämän kanssa ja luoda korkeakoulutasoiset kirjasto- ja tietopalvelut. Kokeiluvaiheen kiistakapuloiksi muodostuivat muun muassa ammattikorkeakoulujen rahoitus ja hallinto sekä niissä tehtävä tutkimus.

Kesäkuussa 1994 valtioneuvosto hyväksyi kiistoista huolimatta korkeakoulutuksen kehittämissuunnitelman, joka sisälsi tiede- ja taidekorkeakoulujen lisäksi ammattikorkeakoulut. Eduskunta hyväksyi lain ammattikorkeakouluista jo seuraavana vuonna, ja lopullisesti muun muassa insinöörikoulutuksesta tuli korkeakoulutusta vuonna 1996, kun ensimmäiset vakinaiset ammattikorkeakoulut aloittivat toimintansa.

Tietotekniikka määrää tahdin 1990-luvulla

Opetusministeriö oli edellyttänyt väliaikaisilta ammattikorkeakouluilta merkittäviä satsauksia tieto- ja viestintätekniikan laitteistoon, osaamiseen ja koulutukseen, mikä toimi myöhemmin myös yhtenä mittarina ammattikorkeakoululuvan saamiselle. 1990-luvun edetessä tietotekniikka ja internet tulivat yhä useamman ulottuville, mikä loi suuret odotukset alan tuotteille ja palveluille. Tietoliikennetekniikan koulutuspaikkoja lisättiin työelämän toiveesta, ja moni insinööriopiskelija työllistyi alalle jo ennen valmistumista.

2000-luvun lähestyessä tietotekniikka-alan yritysten markkina-arvot kohosivat mielikuvituksellisiin mittoihin maailmanlaajuisesti. Syntyi niin kutsuttu it-kupla, joka puhkesi useiden alan yritysten mennessä konkurssiin 2000-luvun alussa. Suuri määrä suomalaisiakin tietotekniikkainsinöörejä jäi yhtäkkiä työttömiksi, ja alan koulutuspaikkoja jyvitettiin jälleen muille tekniikan aloille.

Saksa ja Kiina kutsuvat suomalaisinsinöörejä

Vientiteollisuus on ollut pienelle Suomelle elinehto jo sen sadan vuoden ajan, joka insinöörejä on koulutettu. Euroopan yhdentymisen ja talouden globalisaation myötä kilpailu niin työstä kuin tekijöistä käydään kuitenkin yhä enemmän maailmanlaajuisilla markkinoilla.

Esimerkiksi suomalaisen teknologiateollisuuden ulkomaisissa tytäryhtiöissä työskenteli vielä vuonna 2000 vajaat 140 000 ihmistä. 10 vuotta myöhemmin työntekijöitä oli jo yli 300 000. Suomessa työntekijöiden määrä oli pysynyt samaan aikaan ennallaan. Siinä missä osa teollisuuden työpaikoista on siirtynyt edullisen tuotannon maihin, myös insinööreille on tarjoutunut uusia mahdollisuuksia kansainvälisissä tehtävissä.

Työntekijöiden liikkuvuus helpottui huomattavasti muun muassa vuonna 1995 Suomen liityttyä Euroopan Unioniin. 2000-luvulla yhä useampi insinööri päätyykin työskentelemään EU:n alueelle, Kiinaan tai Yhdysvaltoihin. Osa työllistyy suoraan ulkomaisen yrityksen palvelukseen, osa lähtee muille maille komennukselle tai yrittäjiksi.

– Kansainvälisyys on insinöörien työssä arkipäivää, mikä näkyy muun muassa siinä, että englannin kieli on yleinen työväline. Sitä ei enää niinkään lueta kielitaitoon, vaan englannin osaaminen on enemmänkin perusedellytys, sanoo Uuden Insinööriliiton tutkimuspäällikkö Aila Tähtitanner.

Yhdeksän kymmenestä käyttää vierasta kieltä

UIL keräsi tietoja insinöörien työn kansainvälisyydestä syksyllä 2003. Jo silloin joka neljännen insinöörin työkieli oli englanti, ja joka kuudennella oli alaisia tai vetämänsä projektiryhmän jäseniä toisessa maassa. Ulkomailla oli työskennellyt noin joka kuudes insinööri, tyypillisesti 1-3 vuoden ajan.

– Tehtäväalueet ulkomailla työskennellessä olivat monipuolisempia kuin kotimaassa. Paljon oli tehty kaupallisia tehtäviä, tuotekehitystä, käyttö- ja ylläpitoluonteisia tehtäviä sekä tuotantoon liittyviä tehtäviä, Tähtitanner selvittää. Insinöörit kertoivat työnsä kansainvälistymisestä muun muassa seuraavaa:

•  40 % osallistuu joskus projekteihin, huoltoihin tai asennuksiin vieraassa maassa
•  50 % kouluttaa tai pitää esitelmiä vieraalla kielellä
•  60 % toimii kansainvälisessä verkostossa
•  70 % osallistuu vieraskielisiin konferensseihin, seminaareihin tai koulutuksiin
•  80 % käyttää joskus vierasta kieltä kokouksissa
•  90 % käyttää vierasta kieltä sähköpostiyhteyksissään

Esitetyt prosentit on pyöristetty lähimpään kymmeneen. Tutkimuspäällikkö Tähtitanner arvioi, että insinöörikoulutuksen 100. juhlavuotena luvut ovat merkittävästi suuremmat kuin kyselyä tehtäessä yhdeksän vuotta sitten.



Lähteinä mm:
Insinöörin etiikka tietoyhteiskunnassa – Versio 2.0
Katsaus Suomen ammattikorkeakoulujärjestelmään
Omalla tiellä – Ammattikorkeakoulut kymmenen vuotta

www.arene.fi
www.teknologiateollisuus.fi
www.uil.fi

Ihme nimeltä insinöörinainen

Tekniikka on ollut perinteisesti miesten maailma – insinööreistä edelleen vain 13 prosenttia on naisia. Millaista on opiskella, työskennellä, yrittää, opettaa ja johtaa naisena miesvaltaisella alalla? Ja miksi ihmeessä nuorten naisten kannattaisi valita hoito- tai kasvatusalan sijaan tekniikkaa?

 




Katriina Schrey-Niemenmaa
lehtori, Metropolia:  
”Eteneminen riippuu naisen omista prioriteeteista. Teollisuus
ei ole asettanut esteitä.”

"Olen työskennellyt urastani kolmanneksen teollisuudessa, kolmanneksen järjestössä ja kolmanneksen korkeakoulussa. Valitsin aikanaan lääkäri- ja tekniikanopintojen välillä ja päädyin tekniikkaan juuri siksi, että se antaa laajan pohjan moneen eri työtehtävään.

Naiset hakeutuvat helpommin naisvaltaisille aloille tradition vuoksi. Muutoksen pitäisi lähteä varhaiskasvatuksesta ja peruskoulusta. Pitäisi luontevasti välittää asenne, että matemaattis-luonnontieteelliset ilmiöt ja opinnot ovat huiman hauskoja ja yhtä lailla poikien ja tyttöjen juttuja. Opinto-ohjauksella on jatkossa aivan valtava merkitys. Tärkeää on myös kertoa, että tekniikka mahdollistaa yhteiskunnan kestävän kehityksen ja hyvinvoinnin lisääntymisen.

Ainoastaan urani alussa teollisuuden oppilaitoksen opettajana sain oikein miettiä, miten vien pienenä naisen viestini läpi opiskelijoille. Miehet olivat minua vanhempia ja jo valmistuneet asentajiksi. Oma taustani oli teoriapohjainen.

Eteneminen on naisen omien prioriteettien ohjaamaa. Toisaalta useat naiset ovat arkoja tuomaan osaamistaan ja toiveitaan esille. Ei ehkä haeta vaativampia tehtäviä, eikä korkeampaa palkkaa. Omissa uravalinnoissanikin mahdollisuus yhdistää työ perheen elämään on ajanut aseman tavoittelun ohitse. Teollisuus ja työpaikat eivät ole asettaneet esteitä.”


Annamari Koskela
26, Standardisation and Harmonisation Expert, Wärtsilä:
”Naisen pitää todistaa pätevyytensä eri tavalla kuin miehen.”

”Muutamat insinöörit lähipiiristäni kannustivat minua tekniikan alalle. Kone- ja tuotantotekniikka oli aloista laajin ja tarpeeksi äijämäinen, joten hain opiskelemaan sitä Vaasan ammattikorkeakouluun. Armeijan käyneenä minua ei vaivannut se, että luokallani oli vain kaksi naista. Yhteistyö miesten kanssa on helppoa, sillä he ovat suoraviivaisia.

Sain harjoittelupaikan asentajana Wärtsilän testilaboratoriosta, jossa naiset ovat harvinainen näky. Opinnäytetyön tein myös Wärtsilälle. Tehtäväni oli optimoida standardikomponenttikirjasto, ja kun Wärtsilällä aukesi paikka standardisoimis- ja harmonisoimisryhmässä, minua kannustettiin hakemaan sitä. Olen ryhmän ainoa jäsen Suomessa, mutta Vaasassa työskentelen 10 hengen porukassa, jossa kaikki muut ovat miehiä.

Koen, että tällä alalla naisen pitää todistaa pätevyytensä hieman eri tavalla kuin miehen. Joskus saattaa olla tilanteita, joissa joutuu raivaamaan tietä, mutta huumorilla ja luonteella pääsee pitkälle. Kommentit ”Annamari taitaa olla porukan ainut äijä” lämmittävät mieltä.

Uskon, että ennakkoluulot ja tietämättömyys estävät naisia hakemasta alalle. Lukiolaistytöt pelkäävät matikkaa ja fysiikkaa ja kuvittelevat, että koneinsinöörit työskentelevät naama rasvassa. Olen käynyt puhumassa tekniikan opiskelusta lukiolaisille, ja se, että olen nainen, herättää keskustelua ja hämmästystä positiivisella tavalla.”


Pirkko Harsia
53, talotekniikan yliopettaja ja koulutuspäällikkö, TAMK:
”Ennakkoluulot naisia ja tekniikkaa kohtaan tulevat alan ulkopuolelta.”

”Olen perheestä, jossa kaikki ovat osanneet matematiikkaa. Ei ollut edes sellaista vaihtoehtoa, etten olisi osannut laskea. Otaniemi tuli tutuksi jo kouluaikana, koska kaksi siskoani asui siellä, ja halusin sinne opiskelemaan. Sähkötekniikan valitsin kohtalon oikusta.

Myös mieheni on sähköinsinööri, hän otti minut harjoitteluun YIT:lle. 1980-luvulla meillä oli oma sähköurakointiyritys, jossa työskenteli jopa 20 asentajaa. Minä toimin sähköurakoinnin ja sähkötöiden esimiehenä. TAMKissakin työkaverit ovat olleet pääosin miehiä. Miesten kanssa on helppo tulla toimeen. He ovat rehellisiä ja huumorintajuisia.

Sähköalalla on edelleen vain noin 5 prosenttia naisia. Tekniikan alalla on kuitenkin tasa-arvoinen suhtautuminen naisiin. Ennakkoluulot naisia ja tekniikkaa kohtaan tulevat alan ulkopuolelta. Ympäröivä maailma leimaa insinööriyden miehiseksi.

Olen ollut mukana tytöt ja tekniikka -hankkeissa, mutta ne ovat kuihtuneet viime vuosina, vaikka niitä pitäisi olla niin kauan kuin tilanne on tämä. Pahin asia on se, että tytöille ei aidosti kerrota, kuinka mielenkiintoisia, monipuolisia ja hyvin palkattuja töitä alalla on. Luulen, että myös uran ja perhe-elämän yhdistäminen onnistuu tekniikan alalla hyvin, koska alalla on mahdollista tehdä erilaisia töitä eri elämäntilanteissa.”


Satu Nissi-Rantakömi
39, tutkimusinsinööri, Kesko:
”Tekstiiliala on luontevaa liittää naisiin, mutta tämä on todella
insinöörimäistä työtä.”

”Olen aina tehnyt käsitöitä, ja halusin, että työni liittyy tekstiileihin. Kun lähdin opiskelemaan vaatetusteknikoksi, minulla ei ollut tarkkaa käsitystä siitä, mitä työ pitää sisällään. Ala vei kuitenkin täysin mukanaan: valmistuin teknikoksi vuonna 1995 ja diplomi-insinööriksi vuonna 2002. Pääsin tekstiiliasioihin syvemmälle kuin koskaan olin kuvitellut.

Tekstiili- ja vaatetustekniikka on hyvin naisvaltainen ala, ja viihdyimme hyvin miesvaltaisissa kouluissa. Keskon tuotetutkimusyksikössä työkavereinani on sekä naisia että miehiä. Olen mukana muun muassa ISO-standardisoinnissa, ja kansainvälisissä yhteyksissä korostuu se, että on joitakin maita, joissa alan päätöksentekijät ovat valtaosaltaan miehiä. Yhteistyö on sujunut silti hyvin.

Tekstiiliala on luontevaa liittää naisiin ja käsillä tekemiseen, mutta tämä on todella insinöörimäistä työtä, joka vaatii paljon teknistä tekemistä ja osaamista. Vaatetus- ja tekstiilitekniikan alalla naiset pääsevät etenemään urallaan hyvin.

Nuorten naisten pitäisi saada lisää informaatiota tekniikan alasta. Olisi tasapainottavaa, jos alalla olisi enemmän naisia.”



Lähteenä mm:
www.uil.fi

Insinöörikoulutus 100 vuotta, osa 4/5

Apple II julkaistiin vuonna 1977 - samalla
vuosikymmenellä, kun Raaheen perustetiin
ajanmukaisesti tietokonealan oppilaitos.

Kuvalähde: oldcomputers.net

1972-1991: Kohti korkeakouluinsinööriä

Suomalainen opistoinsinööri rankataan kansainvälisessä vertailussa korkeimpaan kastiin. Tietotekniikan ja ympäristötietoisuuden orastaessa käynnistyy myös muutos opistoista ammattikorkeakouluiksi.

 

Insinöörit olivat pysytelleet pitkälti sivustakatsojina 1960-luvulla kirvonneessa keskustelussa, joka koski teknologian yhteiskunnallisia ja ympäristöön kohdistuvia vaikutuksia. 1970- ja 1980-lukujen aikana tilanne kuitenkin muuttui. Ammattikunta alkoi tuoda esiin vahvan uskonsa tekniikkaan myös ympäristönsuojelussa ja kehittää oma-aloitteisesti ympäristöä säästävää teknologiaa.

Orastavan ympäristöajattelun lisäksi vuosikymmeniä leimasi tietotekniikan kehittyminen sekä mittava, mutta hidas muutos insinöörien koulutuksessa.

Jo 1920-luvulta lähtien keskusteluun aika ajoin noussut ajatus insinöörikorkeakoulusta oli saanut tuulta purjeisiin Teknillisen koulutuksen komitean esityksestä, jonka mukaan teknilliset opistot tulisi korvata insinöörikorkeakouluilla. Vuonna 1971 valmistuneessa mietinnössä oli esitetty, että insinöörikorkeakouluissa voisi suorittaa ylemmän tai alemman insinööritutkinnon. Ylemmän tutkinnon laajuus vastaisi kandidaatin tutkintoa.

Ensimmäistä insinöörikorkeakoulua ryhdyttiin puuhaamaan heti 1970-luvun alussa Lahteen. Kapuloita rattaisiin heitti opetusministeri Jaakko Itälän komitea, jonka esitys koko koulutusjärjestelmän uudistamisesta jätti Teknillisen koulutuksen komitean pohdinnat varjoonsa. Tämä oli takaisku insinöörikorkeakoulua ajaneille tahoille, sillä insinöörikoulutusta päätettiin kehittää osana keskiasteen koulutusta. Keskustelu ei kuitenkaan ollut lopullisesti ohi.

Ylintä kansainvälistä tasoa

Teknillisissä opistoissa lisättiin 1970-luvun aikana erityisesti automaation ja tietotekniikan opetusta. Uusia opistoja perustettiin Kokkolaan, Mikkeliin sekä Raaheen, jonne tuli ajanmukaisesti tietokonealan oppilaitos. Valmistuvien määrät pysyivät jokseenkin tasaisina, mutta 1970-luvun loppuvuosina Suomea piinasi työttömyys, joka ulottui myös insinööreihin.

1980-luvulle tultaessa työllisyystilanne koheni onneksi nopeasti. Talouden voimakas kasvu ja vahva aluepoliittinen ajattelu johtivat vuosikymmenen aikana vielä yhdeksän uuden opiston perustamiseen. Koulutusmäärä tuplaantui, ja vuosikymmenen lopulla insinöörejä valmistui noin 4000 vuosittain.

Suomalainen insinöörikoulutus vastasi vuonna 1980 tehdyn selvityksen mukaan kansainvälisessä vertailussa ylintä luokkaa. Vuonna 1986 European Federation of National Engineering Associations (FEANI) teki virallisen päätöksen, jonka mukaan Suomen insinöörikoulutus vastasi Euroopan DI-tasoa.

Alku ammattikorkeakouluille

Sattumaa tai ei, vain vuosi FEANIn päätöksen jälkeen insinöörikoulutuksen sijoittuminen suomalaisessa koulutusjärjestelmässä alkoi lopultakin kirkastua. Laki ammatillisista oppilaitoksista määritteli insinöörikoulutuksen ammatilliseksi korkea-asteen koulutukseksi. Opetusministeriössä ryhdyttiin pohjustamaan ammattikorkeakoulujärjestelmän toteuttamista.

Ammattikorkeakoulukokeilu aloitettiin eri alojen opistojen yhteistyönä 22 väliaikaisessa ammattikorkeakoulussa elokuussa 1991. Insinööriliitto ei ollut aluksi järin tyytyväinen monialaisiin ammattikorkeakouluihin, mutta myöhemmin liitossakin todettiin, että ratkaisu tarjosi opiskelijoille enemmän valinnanvapautta ja mahdollisuuksia muun muassa kielten opiskeluun sekä kansainvälistymiseen.

Oven avaaminen kansainvälistymiselle olikin kenties tarpeellisempaa kuin vuonna 1991 osattiin edes odottaa. Kylmän sodan päättyminen, Neuvostoliiton romahtaminen, 1990-luvun alkuvuosien lama, Euroopan integraatio ja talouden globalisaatio muuttivat insinöörin työn seuraavina vuosikymmeninä yhä kansainvälisemmäksi.



Lähteinä mm:
Höyrykoneesta tietotekniikkaan – 100 vuotta teknikko- ja insinöörikoulutusta
Insinööriliiton historia
Viides sääty – insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa


Viimeisessä osassa ammattikorkeakoulut vakinaistetaan ja Suomi liittyy Euroopan Unioniin. Maassa syntyy ja poksahtaa it-kupla. Tuotantoa ja työpaikkoja siirtyy markkinoiden vapauttamisen ja globalisaation myötä yhä enemmän halpoihin Aasian maihin. Moni insinöörikin lähtee työkomennukselle Kiinaan. 

Sabina Mäki

Millä insinöörit hoitavat ehkäisyn? - Luonteellaan.

Jokaisella on mielikuva tai mielipide insinööreistä, myös insinööreillä itsellään. Stereotypioita on laaja skaala, ja vitsejä väännetään niin insinöörien itsensä kuin ulkopuolisten toimesta.

Rakennustekniikan opiskelija Andrei Robinkov ja tiedotusopin opiskelija Susanna Kosonen laittoivat itsensä likoon ja paljastivat, mitä he insinööreistä ja insinöörihuumorista tuumivat.

- Insinööri on laumaeläin ja viihtyy samanhenkisten ihmisten seurassa. Toisaalta hän on hyvinkin avoin ja hän erottuu joukosta esiintymistaidoillaan ja varmuudellaan, toisen vuoden insinööriopiskelija Andy on runoillut paperille ennen kohtaamistaan Susannan kanssa.

Stereotypioiden ääripäitä edustava toisilleen tuntematon kaksikko on kutsuttu juttelemaan insinööreihin liittyvistä stereotypioista, niiden todenmukaisuudesta sekä insinöörihuumorin iskevyydestä. Tapaamispaikaksi on valittu puolueeton maaperä, Susannan ehdotuksesta tamperelainen kulttuuriravintola Telakka.

- En liittäisi esiintymistaitoa ja itsevarmuutta insinööreihin, Susanna ampuu alas Andrein pilviä hipovan kuvauksen. 

Toisilleen tuntemattomat Susassa Kosonen ja Andrei Robinkov väänsivät kättä insinööreihin liittyvistä stereotypioista. Silmien pyörittelyltä ei vältytty, mutta hyvässä hengessä löytyi myös
yhteisymmärryksen alueita.

 

Juro, sympaattinen insinööri

Tampereen yliopiston viestinnän, median ja teatterin yksikössä opiskelevalla naisella ei juuri ole insinöörikavereita, mutta median ja ystävien kautta mielikuva insinööreistä on vahva.

- Mielikuva on negatiivinen, mutta myös sympaattinen. Insinöörit ovat juroja ja sosiaalisesti rajoittuneita, 20-vuotias Susa sanoo mittaillen samalla Andrein reaktioita.

- Mitä? Marginaalinen osa insinööreistä on hissukoita, mies älähtää pöydän toiselta puolelta.

28-vuotias Andy on ehtinyt kokeilla monenlaista työtä. Hän kertoo halunneensa insinööriksi juuri siksi, että pääsisi työskentelemään ihmisten kanssa. Hetken keskusteltuaan parivaljakko tulee kuitenkin siihen johtopäätökseen, että insinöörit sukeltavat niin syvälle omaan alaansa, että porukasta tulee hieman sisäänpäin lämpiävää.

- Pertti Perusinsinööriä joutuu ehkä vähän käynnistelemään, keskimääräistä avoimempiin insinööreihin tottunut Tampereen Insinööriopiskelijoiden puheenjohtaja joutuu lopulta myöntämään.

Molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että small talkia insinöörit eivät harrasta. Onko kyse sitten tahdosta vai taidon puutteesta, siihen ei keskustelussa kajota.

Hyödyllinen mukavuudenhalu

- On vaikea kuvitella, että kukaan haluaisi lapsena insinööriksi, Susanna pohtii.

Andrei paljastaa, että hänen toiveammattinsa oli lapsena supersankari. Vaihtelevien töiden ohessa mies on muun muassa harrastanut teatteria, mutta lähimmäksi supersankaruutta hän uskoo pääsevänsä silti insinöörinä. Pelastaahan insinööri sentään maailman.

- Sillä oli muuten insinöörimäistä ajattelukykyä, joka keksi tulen, Andrei selittää innoissaan.

- Ei se voinut ajatella niin, Susa sanoo epäillen, kun Andy hankaa kuvitteellisia kiviä käsissään.

Susannalla on vain hämärä kuva siitä, millaista insinöörin työ on. Siitä hän on kuitenkin varma, että kyseessä on sisäsiisti toimistotyö.

- Ihan sama millaisia ihmisiä insinöörit ovat, mutta yhteiskunnan kannalta he ovat tosi hyödyllisiä.

Lauseen alku menee Andylta takuulla ohi, sillä tällä kertaa hän ei pyörittele silmiään pöyristynyt ilme kasvoillaan.

- Insinööri on mukavuudenhaluinen. Hän tekee olonsa mukavaksi ja hyödyttää samalla koko yhteiskuntaa, mies onnistuu muotoilemaan vaatimattoman kuuloisesti.

Rankasti juhliva nörtti?

Tässä vaiheessa keskustelu on rentoutunut sen verran, että kaksikko uskaltautuu henkilökohtaisuuksiin. Susa kertoo odottaneensa ennen tapaamista, että hän kohtaa pitkän, mukavan insinööriopiskelijan. Andyn yllätykseksi hän ei kuitenkaan odottanut, että tämä olisi pukeutunut insinööreille tunnusomaiseen kauluspaitaan.

- Odotin t-paitaa, jossa lukee esimerkiksi FBI ja joku rivo selitys kirjaimille, Susanna yllättää.

Andrei myöntää miettineensä aamulla ennen Susannan tapaamista, onko kauluspaitaan pukeutuminen aivan liian stereotyyppistä. Rennomman vaikutelman antaakseen hän olikin vetänyt kauluspaitansa päälle neuleen.

Tähän mennessä on siis tullut selväksi, että insinöörit vaikuttavat juroilta ja sisäänpäin lämpiäviltä, mutta myös kekseliäiltä. Minkähänlainen mielikuva tiedotusopin opiskelijalla mahtaa olla insinöörien vapaa-ajan vietosta?

- Insinöörit harrastavat ryyppäämistä ja pelaavat peissiä, Susanna luonnehtii suorasukaisesti. Hän arvioi, että sana nörtti kuvaa insinöörejä hyvin.

Katseet kääntyvät varovaisesti Andreihin.

- Minähän en tuomitse mielipiteitä, vaan ihmisiä niiden takana, hän napauttaa ilkikurisesti.

Seuraa ensin lyhyt keskustelu siitä, kutsutaanko Play Stationia peissiksi, pessiksi vai pleikaksi. Andrei myöntää, että insinöörit osaavat juhlia toisinaan äänekkäästi ja railakkaasti, mutta sen hän kiistää vakaasti, että nykyajan peleissä olisi mitään nörttiä.

- Tietotekniikkainsinöörit kyllä tykkäävät nollista ja ykkösistä. He näkevät ruudulla universumin kahvipäissään, vuoden verran itsekin tietotekniikkaa opiskellut Andy raottaa omia mielikuviaan muiden alojen insinööreistä.

Pikkutarkkaa insinöörihuumoria

Insinöörit ovat pohjaton huumorin lähde sekä insinöörien itsensä että muiden keskuudessa. Andy kertoo, että eri alojen insinöörit ammentavat huumorinsa yleensä omiin aloihinsa liittyvistä asioista.

Susanna on kuullut vitsin, jossa insinööri hyppää 8. kerroksesta alas. Paikalle rientävä naapuri tunnistaa henkihieverissä olevan miehen tutuksi insinööriksi, johon tämä korjaa viimeisin voimin, että hän on diplomi-insinööri.

Andrei myöntää, että insinöörivitseissä on totuuden siemen. Kyseinen vitsi kuvaa hyvin paitsi insinöörien ja diplomi-insinöörien vastakkainasettelua, myös muiden ihmisten käsityskyvyn ylittävää pikkutarkkuutta.

- Insinöörit ovat tosiaan tarkkoja. Työ vaatii, että asiat pitää hoitaa korrektisti, Andrei analysoi.

Insinöörit osaavat nauraa itselleenkin, mutta parhaat naurut irtoavat Andrein mukaan muiden virheistä. Andy ei millään haluaisi myöntää, että miesvaltaisella alalla viljellään seksistisiä vitsejä. Jostain kumman syystä hän on silti kirjoittanut tapaamista varten muistiin lähinnä ronskin äijäporukan suuhun sopivia kaskuja.

Insinöörikoulutus 100 vuotta, osa 3/5

1952-1971: Insinöörikoulutus laajenee maakuntiin

Sotien ja sotakorvausten päätyttyä Suomi sai viimein tilaisuuden hyödyntää pitkälle kehittynyttä teollisuuttaan omiin tarpeisiinsa. Jälleenrakennus, kaupungistuminen ja teollistumisen eteneminen moninkertaistivat insinöörien kysynnän kautta maan.

Vuosi 1952 oli varsinainen merkkipaalu Suomen historiassa – eikä vain siksi, että insinöörikoulutus täytti 40 vuotta. Syyskuussa 1952 Suomesta lähti viimeinen sotakorvausjuna Neuvostoliittoon. Siitä käynnistyi vimmakas jälleenrakentamisen ja teollistumisen aika, jonka kivijalkana säilyi sotakorvausteollisuuden jäljiltä metalliteollisuus.

Sotien ja sotakorvausten aikana Suomen teollisuus oli rationalisoitu ja standardisoitu, ja insinöörit olivat lipuneet teollistuvan yhteiskunnan ytimeen. Tämä oli edellyttänyt lojaalisuutta maan poliittiselle johdolle, mutta palkkioksi insinöörit olivat lopultakin saavuttaneet sen yhteiskunnallisen aseman, jota ammattikunta oli koulutuksen käynnistymisestä saakka tavoitellut.

Teollisuuden kehittyessä myös koulutusta oli ajanmukaistettava. Insinöörien koulutuksessa tehtiinkin mittava sisällöllinen uudistus vuonna 1954. Uusi opetussuunnitelma jakoi koulutuksen yleisiin aineisiin, yleisiin ammattiaineisiin, erikoisammattiaineisiin sekä johtamistaidollisiin ja sosiaalisiin aineisiin. Opetuksessa alkoi korostua teknisten taitojen ja tietojen lisäksi johtaminen sekä tuotantotekniikka ja -talous.

Teknillisiä opistoja rakennettiin 1960-luvulla pikavauhtia.

Lappeenrannan teknillisen opiston toiminta käynnistyi heti 1961.

Kuva:Lappeenrannan teknillinen yliopisto/arkisto

Julkiset virat työn takana

Vaikka insinöörejä oli koulutettu jo vuosikymmenten ajan, ei koulutus ollut edelleenkään pätevyys-
vaatimuksena julkisiin virkoihin. Esimerkiksi posti- ja lennätin-laitokseen oli kyllä perustettu insinöörinvirkoja jo vuonna 1937, ja puolustusvoimissakin voitiin ylentää insinöörejä insinöörimajureiksi vuodesta 1941 lähtien. Virkatarjonta oli kuitenkin suppea.

Jonkinmoinen ratkaisu ongelmaan löytyi vuonna 1956, jolloin insinööri-
koulutus alettiin huomioida paremmin lukuisten julkisten virkojen pätevyysvaatimuksissa. Insinöörien ja diplomi-insinöörien kilpailuasetelman vuoksi ovet aukenivat käytännössä kuitenkin nihkeästi.







Teknilliset opistot leviävät ympäri maan

Insinöörien määrä kasvoi 1950-luvun edetessä lähes nelinkertaiseksi. Silti tekniikan alan koulutustarvetta pähkäillyt komitea suositteli vuonna 1958 opistoinsinöörien aloituspaikkojen lisäämistä asteittain 400:sta 1300:een vuoteen 1970 mennessä. Määrä perustui kansainvälisiin vertailuihin.

1960-luvun käynnistyessä teollisuus ja rakentaminen yltyivät talouden nousun ja kaupungistumisen myötä ennennäkemättömään kasvuun. Tekniikan alan työvoimapulan paisuessa valtio päätti perustaa uusia teknillisiä opistoja pikavauhtia. Jo vuonna 1960 perustettiin opistot Ouluun ja Lahteen, seuraavina vuosina vielä Lappeenrantaan, Vaasaan ja Kuopioon (1961), Kotkaan (1962) ja Jyväskylään (1963). Vuonna 1961 perustettiin lisäksi kunnan ylläpitämä opisto Poriin sekä yksityinen opisto Joensuuhun.

Insinöörien akuutin tarpeen lisäksi lukuisten opistojen perustamiseen vaikutti Urho Kekkosen presidenttikaudella voimistunut aluepoliittinen ajattelu. Koko 1960-luku olikin massiivista insinöörikoulutuksen laajenemisen aikaa. Maahan rakennettiin uusia moderneja oppilaitoksia tilavine laboratorioineen, ja sotavuosien opettajapulan jälkeen perustettiin viimein runsain mitoin opettajien virkoja.

Työttömyyskassa ja opintolainojen takaus käynnistyvät

Insinööriopiskelijoiden määrän kasvaessa Insinööriliitto ryhtyi takaamaan opiskelijoiden opintolainoja vuonna 1964. Viisi vuotta myöhemmin myös valtio ryhtyi takaamaan lainoja, joten liiton takaustoiminta loppui 1970-luvun puolella tarpeettomana.

Keväällä 1967 valmistuneilla insinööreillä oli ensimmäistä kertaa vaikeuksia työpaikan saannissa, minkä vuoksi alan liitoissa ryhdyttiin keskustelemaan työttömyyskassan tarpeellisuudesta. Kassa perustettiin kaksi vuotta myöhemmin, ja ajan kuluessa siihen liittyi lukuisia tekniikan alan liittoja. Kassa itsenäistyi vasta vuonna 1992.

Koulutus oli ollut jatkuvassa turbulenssissa sotien aikana ja niiden jälkeen, mutta mullistukset eivät suinkaan olleet ohi. 1960-luvun viimeisinä vuosina teknillisten oppilaitosten opetusohjelmiin lisättiin atk-opetus – joskin vapaaehtoisena aineena, sillä laitteita ja opettajia oli vielä vaikea saada. Vapaaehtoista tai ei, insinöörien koulutuksessa ja työssä oli alkamassa uusi aikakausi, jollaista ei osattu vielä kuvitellakaan.



Lähteet:
Höyrykoneesta tietotekniikkaan – 100 vuotta teknikko- ja insinöörikoulutusta
Insinööriliiton historia
Viides sääty – insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa


Seuraavassa osassa Suomessa nähdään ensimmäinen laaja insinöörityöttömyys. Samoihin aikoihin insinöörikoulutuksesta tulee korkea-asteen koulutusta, ja tietotekniikan kehitys mullistaa insinöörin koulutuksen ja työn.  

Sabina Mäki