torstai 27. syyskuuta 2012

Insinöörikoulutuksen edelläkävijyyttä!

Insinöörikoulutuksen 100-vuotisjuhlat painavat päälle ja tällaisessa kohtaa on mukava vähän analysoida vuosien saatossa tapahtunutta.

Tulin insinöörikoulutuksen pariin yliopettajaksi vuonna 1986 kesken syyslukukauden haastavista ja tiukkaan aikataulutetuista kansainvälisen konsernin tutkimus- ja tuotekehitystehtävistä. Hämmästelin seesteistä ja rauhallista menoa insinöörikoulutuksessa eli silloisessa teknillisessä oppilaitoksessa. Eräänä syksyn maanantaina töihin tullessani parkkipaikka oli tyhjä ja minä hätääntyneenä toimistoon kysymään, että mistäs nyt on kysymys ja sain selityksen: ”karvalakkilomahan” oli alkanut. Keväällä homma päätettiin todistusten jakoon ja kakkukahveihin huhtikuun lopussa. Tästä alkoi kaksi tärkeätä jaksoa: insinööriopiskelija meni töihin oppimaan ja tienaamaan, opettaja kesälomalle.

Oma ”urani” insinöörikoulutuksessa on ollut näköalapaikka, ja olen saanut olla monella tapaa mukana insinöörikoulutuksen ja ammattikorkeakoulun kehityksessä ja kehittämisessä.

Kun nyt juhlitaan 100-vuotiasta insinöörikoulutusta, niin aloitellessani juhlittiin silloinkin ja Tampereella. Ja jos oikein muistan, niin silloinkin merkkipäivä oli sata vuotta, mutta otsikko taisi olla muotoa ”Sata vuotta teknikko- ja insinöörikoulutusta”. Juhlassa mm. Satu Hassi lausui muistaakseni runoja ja juhlapuheen piti opetusneuvos Lauri Rousi. Juhlapuheesta on elävästi jäänyt mieleen kun Lauri Rousi vertasi silloista opetusohjelmaa 100 vuotta vanhempaan havaiten niiden voimakkaan samankaltaisuuden kuitenkin niin, että uudessa opetusohjelmassa ei ollutkaan enää oppiainetta ”käsivarainen piirto”.

Edelliseen verrattuna uusia tuulia monella voimakkuudella ja monesta suunnasta onkin sitten riittänyt, vaihtelevia ristivedon tunteita ja kuohuntojakaan unohtamatta.

Mitähän nämä insinööriopiskelijat tuumaisivat nykypäivän pedagogisista menetelmistä, opseista ja hopseista?
Kuva: Tampereen teknillinen opisto


Työelämälähtöisyyttä ja muita uusia tuulia

Uusia tuulia alkoi tupsahdellla insinöörikoulutukseen kuten esim. pedagoginen koulutus, jota tarjottiin vapaaehtoisena ja taisin olla toisessa pilottikoulutuksessa Tampereella. Tuolloin tapasin myös toisen noviisi-yliopettajan ko. koulutuksessa eli Mertasen Ollin, joka on myös ollut monessa mukana insinöörikoulutuksen kehittämisessä. Eihän siellä koulutuksessa kaikki teemat aina kovin syvälle ”kosahtaneet”, mutta Karvosen Karin lempeällä suhtautumisella edettiin ja todistuksetkin saatiin.

Työelämälähtöisyys ja asiakkaan tarpeet lähtivät myös korostumaan, eli tekuissa alettiin kehittää teknologiapalveluja, joka sisälsi tutkimuksen ja tuotekehityksen piirteitä ja tietyllä tavalla oli avaamassa näkymiä tulevien ammattikorkeakoulujen TKI-toimintaan. Palvelujen markkinointia myös harjoiteltiin ja syntyi kansallinen teknologiapalveluverkko esitteineen. Myös insinöörityöt aktivoitiin merkittävänä työkaluna työelämän kehittämistä. Ammattikorkeakoulun kokeiluvaiheessa aktivoitiin TTY:ssä (silloin TTKK) jatko-opintomahdollisuus ja järjestettiin erillisiä lisensiaattikursseja tekujen opettajille lisensiaattitutkinnon suorittamiseksi.

Sähkö- ja koneosastojen ”neuvottelupäivät” vauhdittivat kansallisen opinnäytetyökilpailun käynnistämisen, jossa mm. Lahtisen Markku oli teknikkotyöraadin puheenjohtaja. Kilpailuhan sitten laajeni valtakunnalliseksi Thesis-kilpailuksi, joka vaiheittain sisälsi kaikki koulutusalat erillisinä kilpailusarjoina ja joka sai myös silloisen OPM:n rahoitusta. Kilpailulla yhtenäistettiin ja kehitettiin amkien opinnäytetyökäytäntöjä ja lisättiin merkittävästi opinnäytetyön merkitystä työelämän kehittämisessä.

Ammattikorkeakoulu kokonaisuutena ja sitä koskevat kehitysaskeleet tarjoaisivat paljonkin tarinoitavaa mutta rajaudun nyt tiettyihin insinöörikoulutuksen kehitysaskeliin.

Työryhmissä yhteisen asian puolesta

Insinöörikoulutuksen rooli Suomessa oli jollakin tavalla menettämässä johtajuuttaan ja merkittävyyttään kansallisen hyvinvoinnin turvaajana. Tähän kohtaan iski TEKin järjestämä strategiatapahtuma Aulangolla 2006, siihen osallistui noin 70 alan vaikuttajaa keskeisistä sidosryhmistä. Syntyi pohja kansalliselle teknillisen korkeakoulutuksen strategialle ja samalla syntyi OPM:n tuella kansallinen yhteistyöryhmä, jota loistavan vahvasti piti operatiivisessa johdossa Kati Korhonen-Yrjänheikki. Amkien insinöörikoulutusta ryhmässä edustivat Maarit Jääskeläinen, Risto Kimari, Markku Lahtinen, Kari Lehtomäki, Matti Lähdeniemi, Olli Mertanen, Anneli Pirttilä ja Pertti Törmälä. Ja tuotosta syntyi – hyvää tuotosta eli ”Teknillisen koulutuksen kansallinen strategia: Tekniikasta hyvinvointia”. Hyviä linjauksia rahoitukseen, profiileihin, toteutuksiin. Tuloksena myös ”kansallinen profiilikartta”, ”Suomi tarvitsee maailman parasta insinööriosaamista”, ” Tekniikan korkeakoulutus, ihmisen ja ympäristön hyväksi”. Työstövaiheista on jäänyt mm. Kimarin Riston innovoima termi ”huoltovarmuus” kuvaamaan koulutusta, jolla on kansallinen kattavuus mutta ei alueellinen.

Ja sitten käynnistyikin seuraava hanke, joka keskittyi pelkästään insinöörikoulutukseen, sen uudistamiseen ja houkuttelevuuden lisäämiseen Hintsasen Veijon johtamana ja OPM:n tukemana verkostohankkeena INSSI. Ensimmäinen ohjausryhmän kokous pidettiin yhdessä Arenen tekniikan ryhmän kanssa 14.5.2008. Hanke sai aikanaan seuraa jatkohankkeesta. Ensimmäisessä ohjausryhmä Veijon lisäksi olivat Markku Lahtinen, Riitta Konkola, Matti Lähdeniemi, Marita Aho, Mervi Karikorpi, Petteri Hyttinen, Timo Luopajärvi, Esko Pöllänen, Hannu Saarikangas, Veli-Matti Taskila ja Tarmo Mykkänen. Projektipäällikkönä on toiminut Juhani Keskitalo, jonka osaamista, uhrautuvuutta ja nöyryyttä sekä ”ståhlbergilaisuutta” ilman hankkeemme olisi muutamaa tulosta köyhempi.

Hankkeella panostettiin markkinointiviestintään insinöörikoulutuksen houkuttelevuuden lisäämiseksi ja myyttien murtamiseksi, panostettiin myös oppimisprosesseihin ja kolmanneksi koulutusrakenteeseen, jonka vetovastuun Veijo valtuutti minulle. Olipa siinä mielenkiintoinen ja haasteellinen tehtävä, taustalla toki edellä kertomani teknillisen korkeakoulutuksen kansallinen strategia vauhdittajana ja hyvä ryhmä, jota arvostan. Erityisen tärkeitä olivat Kimarin Riston ja Mertasen Ollin roolit taas jälleen ”keskijussin” roolia unohtamatta. Mutta niin vain syntyi INSSI-koulutusrakenteelle uusi tahtotila, jota koko laajuudessaan on käsitelty Hamkin julkaisussa Insinöörikoulutuksen uusi maailma III (Insinöörikoulutus uudistuu, Lähdeniemi, Kimari, Mertanen, Keskitalo). Tahtotilasta löytyy dynaamisuutta, 7/24-opiskelua, yrittäjyyttä ja työelämävuorovaikutusta, eikä siinä ollut enää niin tuttuja yli 50 insinöörikoulutusohjelmaa. Kansallinen AHOT-hanke sopi myös hyvin uuteen tahtotilaan. Koulutusrakenne-hanke oli edelläkävijäuudistus, koska rinnalle nousivat ministeriön tavoitteet uudesta rakenteesta pohjautuen koulutusvastuisiin. Tältä pohjalta työ on jatkunut ja rakenneryhmä on jatkanut työskentelyään Kimarin Riston osaavalla johdolla.

Insinöörikoulutus uudistuu ja erot vanhaan eivät enää ole käsivaraisen piirron puuttumisen varassa.

Menestystä 100-vuotiaalle insinöörikoulutukselle.



Matti Lähdeniemi, dos.

Kirjoittaja on toiminut urallaan tekniikan yliopettajana, laboratorion johtajana, osastonjohtajana, rehtorina ja amk-järjestelmään siirryttäessä yksikönjohtajana, toimialajohtajana ja vararehtorina. Nykyisin hän on osa-aikaeläkeläinen ja tutkimus- ja innovaatiojohtaja Satakunnan ammattikorkeakoulussa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä kommentti.