Insinöörikoulutuksen edelläkävijyyttä!

Insinöörikoulutuksen 100-vuotisjuhlat painavat päälle ja tällaisessa kohtaa on mukava vähän analysoida vuosien saatossa tapahtunutta.

Tulin insinöörikoulutuksen pariin yliopettajaksi vuonna 1986 kesken syyslukukauden haastavista ja tiukkaan aikataulutetuista kansainvälisen konsernin tutkimus- ja tuotekehitystehtävistä. Hämmästelin seesteistä ja rauhallista menoa insinöörikoulutuksessa eli silloisessa teknillisessä oppilaitoksessa. Eräänä syksyn maanantaina töihin tullessani parkkipaikka oli tyhjä ja minä hätääntyneenä toimistoon kysymään, että mistäs nyt on kysymys ja sain selityksen: ”karvalakkilomahan” oli alkanut. Keväällä homma päätettiin todistusten jakoon ja kakkukahveihin huhtikuun lopussa. Tästä alkoi kaksi tärkeätä jaksoa: insinööriopiskelija meni töihin oppimaan ja tienaamaan, opettaja kesälomalle.

Oma ”urani” insinöörikoulutuksessa on ollut näköalapaikka, ja olen saanut olla monella tapaa mukana insinöörikoulutuksen ja ammattikorkeakoulun kehityksessä ja kehittämisessä.

Kun nyt juhlitaan 100-vuotiasta insinöörikoulutusta, niin aloitellessani juhlittiin silloinkin ja Tampereella. Ja jos oikein muistan, niin silloinkin merkkipäivä oli sata vuotta, mutta otsikko taisi olla muotoa ”Sata vuotta teknikko- ja insinöörikoulutusta”. Juhlassa mm. Satu Hassi lausui muistaakseni runoja ja juhlapuheen piti opetusneuvos Lauri Rousi. Juhlapuheesta on elävästi jäänyt mieleen kun Lauri Rousi vertasi silloista opetusohjelmaa 100 vuotta vanhempaan havaiten niiden voimakkaan samankaltaisuuden kuitenkin niin, että uudessa opetusohjelmassa ei ollutkaan enää oppiainetta ”käsivarainen piirto”.

Edelliseen verrattuna uusia tuulia monella voimakkuudella ja monesta suunnasta onkin sitten riittänyt, vaihtelevia ristivedon tunteita ja kuohuntojakaan unohtamatta.

Mitähän nämä insinööriopiskelijat tuumaisivat nykypäivän pedagogisista menetelmistä, opseista ja hopseista?
Kuva: Tampereen teknillinen opisto

Työelämälähtöisyyttä ja muita uusia tuulia

Uusia tuulia alkoi tupsahdellla insinöörikoulutukseen kuten esim. pedagoginen koulutus, jota tarjottiin vapaaehtoisena ja taisin olla toisessa pilottikoulutuksessa Tampereella. Tuolloin tapasin myös toisen noviisi-yliopettajan ko. koulutuksessa eli Mertasen Ollin, joka on myös ollut monessa mukana insinöörikoulutuksen kehittämisessä. Eihän siellä koulutuksessa kaikki teemat aina kovin syvälle ”kosahtaneet”, mutta Karvosen Karin lempeällä suhtautumisella edettiin ja todistuksetkin saatiin.

Työelämälähtöisyys ja asiakkaan tarpeet lähtivät myös korostumaan, eli tekuissa alettiin kehittää teknologiapalveluja, joka sisälsi tutkimuksen ja tuotekehityksen piirteitä ja tietyllä tavalla oli avaamassa näkymiä tulevien ammattikorkeakoulujen TKI-toimintaan. Palvelujen markkinointia myös harjoiteltiin ja syntyi kansallinen teknologiapalveluverkko esitteineen. Myös insinöörityöt aktivoitiin merkittävänä työkaluna työelämän kehittämistä. Ammattikorkeakoulun kokeiluvaiheessa aktivoitiin TTY:ssä (silloin TTKK) jatko-opintomahdollisuus ja järjestettiin erillisiä lisensiaattikursseja tekujen opettajille lisensiaattitutkinnon suorittamiseksi.

Sähkö- ja koneosastojen ”neuvottelupäivät” vauhdittivat kansallisen opinnäytetyökilpailun käynnistämisen, jossa mm. Lahtisen Markku oli teknikkotyöraadin puheenjohtaja. Kilpailuhan sitten laajeni valtakunnalliseksi Thesis-kilpailuksi, joka vaiheittain sisälsi kaikki koulutusalat erillisinä kilpailusarjoina ja joka sai myös silloisen OPM:n rahoitusta. Kilpailulla yhtenäistettiin ja kehitettiin amkien opinnäytetyökäytäntöjä ja lisättiin merkittävästi opinnäytetyön merkitystä työelämän kehittämisessä.

Ammattikorkeakoulu kokonaisuutena ja sitä koskevat kehitysaskeleet tarjoaisivat paljonkin tarinoitavaa mutta rajaudun nyt tiettyihin insinöörikoulutuksen kehitysaskeliin.

Työryhmissä yhteisen asian puolesta

Insinöörikoulutuksen rooli Suomessa oli jollakin tavalla menettämässä johtajuuttaan ja merkittävyyttään kansallisen hyvinvoinnin turvaajana. Tähän kohtaan iski TEKin järjestämä strategiatapahtuma Aulangolla 2006, siihen osallistui noin 70 alan vaikuttajaa keskeisistä sidosryhmistä. Syntyi pohja kansalliselle teknillisen korkeakoulutuksen strategialle ja samalla syntyi OPM:n tuella kansallinen yhteistyöryhmä, jota loistavan vahvasti piti operatiivisessa johdossa Kati Korhonen-Yrjänheikki. Amkien insinöörikoulutusta ryhmässä edustivat Maarit Jääskeläinen, Risto Kimari, Markku Lahtinen, Kari Lehtomäki, Matti Lähdeniemi, Olli Mertanen, Anneli Pirttilä ja Pertti Törmälä. Ja tuotosta syntyi – hyvää tuotosta eli ”Teknillisen koulutuksen kansallinen strategia: Tekniikasta hyvinvointia”. Hyviä linjauksia rahoitukseen, profiileihin, toteutuksiin. Tuloksena myös ”kansallinen profiilikartta”, ”Suomi tarvitsee maailman parasta insinööriosaamista”, ” Tekniikan korkeakoulutus, ihmisen ja ympäristön hyväksi”. Työstövaiheista on jäänyt mm. Kimarin Riston innovoima termi ”huoltovarmuus” kuvaamaan koulutusta, jolla on kansallinen kattavuus mutta ei alueellinen.

Ja sitten käynnistyikin seuraava hanke, joka keskittyi pelkästään insinöörikoulutukseen, sen uudistamiseen ja houkuttelevuuden lisäämiseen Hintsasen Veijon johtamana ja OPM:n tukemana verkostohankkeena INSSI. Ensimmäinen ohjausryhmän kokous pidettiin yhdessä Arenen tekniikan ryhmän kanssa 14.5.2008. Hanke sai aikanaan seuraa jatkohankkeesta. Ensimmäisessä ohjausryhmä Veijon lisäksi olivat Markku Lahtinen, Riitta Konkola, Matti Lähdeniemi, Marita Aho, Mervi Karikorpi, Petteri Hyttinen, Timo Luopajärvi, Esko Pöllänen, Hannu Saarikangas, Veli-Matti Taskila ja Tarmo Mykkänen. Projektipäällikkönä on toiminut Juhani Keskitalo, jonka osaamista, uhrautuvuutta ja nöyryyttä sekä ”ståhlbergilaisuutta” ilman hankkeemme olisi muutamaa tulosta köyhempi.

Hankkeella panostettiin markkinointiviestintään insinöörikoulutuksen houkuttelevuuden lisäämiseksi ja myyttien murtamiseksi, panostettiin myös oppimisprosesseihin ja kolmanneksi koulutusrakenteeseen, jonka vetovastuun Veijo valtuutti minulle. Olipa siinä mielenkiintoinen ja haasteellinen tehtävä, taustalla toki edellä kertomani teknillisen korkeakoulutuksen kansallinen strategia vauhdittajana ja hyvä ryhmä, jota arvostan. Erityisen tärkeitä olivat Kimarin Riston ja Mertasen Ollin roolit taas jälleen ”keskijussin” roolia unohtamatta. Mutta niin vain syntyi INSSI-koulutusrakenteelle uusi tahtotila, jota koko laajuudessaan on käsitelty Hamkin julkaisussa Insinöörikoulutuksen uusi maailma III (Insinöörikoulutus uudistuu, Lähdeniemi, Kimari, Mertanen, Keskitalo). Tahtotilasta löytyy dynaamisuutta, 7/24-opiskelua, yrittäjyyttä ja työelämävuorovaikutusta, eikä siinä ollut enää niin tuttuja yli 50 insinöörikoulutusohjelmaa. Kansallinen AHOT-hanke sopi myös hyvin uuteen tahtotilaan. Koulutusrakenne-hanke oli edelläkävijäuudistus, koska rinnalle nousivat ministeriön tavoitteet uudesta rakenteesta pohjautuen koulutusvastuisiin. Tältä pohjalta työ on jatkunut ja rakenneryhmä on jatkanut työskentelyään Kimarin Riston osaavalla johdolla.

Insinöörikoulutus uudistuu ja erot vanhaan eivät enää ole käsivaraisen piirron puuttumisen varassa.

Menestystä 100-vuotiaalle insinöörikoulutukselle.



Matti Lähdeniemi, dos.

Kirjoittaja on toiminut urallaan tekniikan yliopettajana, laboratorion johtajana, osastonjohtajana, rehtorina ja amk-järjestelmään siirryttäessä yksikönjohtajana, toimialajohtajana ja vararehtorina. Nykyisin hän on osa-aikaeläkeläinen ja tutkimus- ja innovaatiojohtaja Satakunnan ammattikorkeakoulussa.

Näin Turuus

Turun teknillinen opisto perustettiin sodan aikana vuonna 1943, mutta toiminta alkoi vasta vuonna 1945, jolloin insinöörikoulutuksen aloitti Turussa 42 insinöörioppilasta. Nyt, vuonna 2012, aloittajia on nuorisoasteella runsaat 600 ja aikuiskoulutuksessa puolensataa. Ensimmäiset insinöörit valmistuivat vuonna 1947. Opisto oli siis alkuun kolmivuotinen. Nelivuotiseksi insinöörikoulutus muuttui vuonna 1948 annetulla asetuksella. Teknillinen koulu ja opisto muodostivat hallinnollisen kokonaisuuden, Turun teknillisen oppilaitoksen.

Turussa annetulla tekniikan koulutuksella oli kuitenkin jo pitkät perinteet: Kenraalikuvernööri osoitti vuonna 1846 senaatille kirjeen, jossa hän totesi, että tehdas- ja käsityöaloille pyrkiville oli tarjolla kovin vähän sopivaa koulutusta. Tämän kirjeen perusteella laadittiin asetus, joka määräsi perustettavaksi teknilliset reaalikoulut Helsinkiin, Turkuun ja Vaasaan. Helsingin reaalikoulun toimintaa kehitettiin Teknilliseksi korkeakouluksi, joka nykyisin on osa Aalto-yliopistoa ja muut reaalikoulut muutettiin vuonna 1911 asetuksella teollisuuskouluiksi. Vaasan ja Turun teknilliset koulut ovat nykyisin osana kolmessa monialaisessa ammattikorkeakoulussa.

Turun insinöörikoulutuksen ensimmäinen opinahjo eli teollisuuskoulu rakennettiin 1900-luvun alussa.
Seinäteksti restauroitiin, kun Turun teku täytti 150 vuotta, vuonna 1999.

Sodan jälkeen Suomen oli selviytyäkseen laajennettava erityisesti metalliteollisuuttaan ja parannettava sen tehokkuutta. Alueluovutusten takia maamme menetti runsaasti teollisuuslaitoksia. Valtava jälleenrakennusvaihe oli edessä, teollisuutta oli kehitettävä ja kulkuyhteyksiä parannettava. Tähän tarvittiin lisää henkilökuntaa ja siten lisää koulutusta. Vuonna 1945 maassamme oli 11 teknillistä koulua ja 4 teknillistä opistoa. Opettajien saanti osoittautui hankalaksi. Etenkin ammattiaineiden virkoja oli vähän ja yleisen insinööripulan vuoksi niitäkin oli vaikea täyttää. Vakituisten opettajien viikkotuntimäärät saattoivat olla pahimmillaan 50–60 tuntia, ja sivutoimisten opettajien pätevyysvaatimuksista oli usein tingittävä.

Koulutuksen laajetessa tilanpuutteesta tuli suuri ongelma. Vuonna 1903 rakennetun teollisuuskoulun tilat kävivät auttamatta liian ahtaiksi. Pulaa oli erityisesti laboratoriotiloista. Ajoittain toimittiin monenlaisissa väliaikaistiloissa joista nimeltään erikoisin lienee Maaherran makasiini. Teollisuuskoulun rakennusta laajennettiin 1940- ja 1950-luvuilla kahdella lisäsiivellä ja 1960-luvun puolivälissä valmistui naapuriin, kadun toiselle puolelle, lisätilaksi uudisrakennus jota sitäkin on 1990-luvulla laajennettu.

Nykyisin insinöörikoulutusta annetaan kolmessa paikassa eri puolilla kaupunkia, vanhoissa tiloissa Sepänkadulla, Tunturipyörän teollisuuskiinteistöstä ammattikorkeakoulun tarpeisiin kunnostetussa rakennuksessa sekä uusimpana ICT-talossa, jossa toimitaan yhdessä turkulaisten yliopistojen elektroniikan ja tietotekniikan opetuksen kanssa. Nyt on suunnitteilla koko ammattikorkeakoulun toiminnan keskittäminen Kupittaalle, jonne on tarkoituksena pystyttää uudisrakennus ICT-talon ja Tunturipyörän kiinteistön väliin.

Turun yliopisto, Åbo Akademi ja Turun ammattikorkeakoulu toimivat tätä nykyä yhteisessä ICT-talossa.

Ammattikorkeakoulun myötä luovuttiin vähitellen myös tekniikasta ammattikorkeakoulun osastona ja siirryttiin organisaatioon, jossa tekniikka jaettiin kolmeen osaan. Näissä kaikissa on myös muiden koulutusalojen opetusta kuten luonnonvara- tai liiketoiminta-alaa.

Teknillinen oppilaitos oli aluksi valtion oppilaitos. 18.6.1993 valtioneuvosto teki kuitenkin periaatepäätöksen, jonka perusteella Turun teknillinen oppilaitos kunnallistettiin 1.8.1994. Seuraava vaihe on ammattikorkeakoulun muuttaminen osakeyhtiöksi. Yhtiö perustetaan näillä näkymin vuoden 2013 alusta ja opetus siirtyy yhtiön hoidettavaksi vuotta myöhemmin.

Lisää tietoa löytyy Turun teknillisen oppilaitoksen historiikeista vuosilta 1949 ja 1999.



Raimo Hyvönen

Kirjoittaja on vaikuttanut pitkään Turussa insinöörikouluttajana ja koulutuksen kehittäjänä, mm. Turun ammattikorkeakoulun vararehtorina, sekä Korkeakoulujen arviointineuvostossa. 

Vanhat konkarit muistelevat osa 3/3

Tuokiokuvia matkan varrelta

60-luku räjäytti insinöörikoulutuksen

Insinöörikoulutuksen määrät olivat sotien jälkeenkin vielä todella pieniä, valtaosa suomalaisistakin asui silloin vielä maalla. Mutta sitten elinkeinoelämän raju muutos tarvitsi tuhansittain tekniikan osaajia. 60-luvulla laajennettiin insinöörikoulutusta räjähdysmäisesti. Niin insinöörikoulutus alkoi Kuopiossakin vuonna 1961.

Kuopiossa, kuten muuallakin sisäänottomäärät kasvoivat jatkuvasti vuosien varrella. Rakennus- ja koneosaston lisäksi Kuopioon saatiin sähköosastokin. Rakennusosasto oli suurin ja otti enimmillään noin 120 insinööriopiskelijaa vuosittain sisään. Oppilaitoksen uusi rakennus oli suunniteltu 900 oppilaalle, 1980-luvulla se laajennettiin 1200 oppilaalle, ja sekin kävi jo ahtaaksi ennen kuin 90-luvun lamavuodet ym. muutokset vaativat supistuksia. 

Kuten monella muullakin paikkakunnalla, Kuopiossakin insinöörikoulutus alkoi vanhan ajan kauniissa monumenttirakennuksessa. Rakennus vaurioitui pommituksissa ja korjauksen yhteydessä siihen laajennettiin kolmas kerros.

Kirjoittaja kulki koko oppikouluaikansa kuvassa näkyvän kadunkulman kautta lyseolle. Mieleen piirtyi pitkissä tummissa takeissa tuosta pääovesta kulkeneet tiukan näköiset opettajat ja usein piirustusplanssit ja hakaviivaimet kainaloissaan liikkuneet opiskelijat – hekin aikamiehiä oppikoulupoikaan verrattuna. Itse ehdin tuntiopettajana mukaan ensimmäisten insinööriopiskelijoiden ollessa 4. luokalla syksyllä 1964.

Olipa virallista ja synkkää

Laitoksen jäykkä tunnelma iski tulijaa silmille. Ei häivähdystäkään teekkariajan iloisesta menosta. Ei tippaakaan siitä reippaudesta, mitä Helsingin liike-elämä oli nuorelle työpäällikölle tarjonnut. Asetukset ja muut määräykset tuntuivat henkivän joka paikassa. Kalle Päätalon kuvaukset Tampereelta tuntuivat tutuilta. Teititeltiin, niin oppilaita kuin alkuun monia vanhempia opettajiakin. Opettajanoviisille oli sitten kauhun hetki, kun "talo-nelosen" luokkaan astuessa aikuiset miehet nousivat ylös. Aika mursi sitten tuon tavan. Vähitellen katosi myös oppilaiden teitittelykin. Katosi niin perusteellisesti, että jos 1990-luvulla joku opiskelija tullessaan rehtorin huoneeseen teititteli, niin heti arvasi, että veitikka oli lähetetty selvittämään jotakin tekemäänsä tosi kolttosta.

Tilanne kääntyy vähitellen

Oppilaitoksen laajeneva toiminta vaati opettajien runsasta lisäämistä. Uudet nuoret toivat mukanaan uuden hengen. Opettajajoukon tavaksi muodostui myös tulla aina välitunneilla opettajainhuoneeseen kahville ja juttelemaan. Joukko alkoi sulaa yhteen. Välitunnilla rehtorikin kertoi kaikki tärkeät uutisensa. Tiedonkulku oli nopeaa, ei mikään AMK tänään pysty samaan. Välitunti päättyi aina ja käytävän täydeltä siirryttiin luokkiin jakamaan tietoutta. Kivaa oli ja työtä tehtiin tosissaan.

Arkkitehti Toivo Korhosen suunnittelema ja 1960-luvun lopulla valmistunut Kuopion teknillisen oppilaitoksen uusi rakennus. Ajan henkeä, puhdasoppisia suoria linjoja. Laboratoriorakennus edessä, päärakennus takana. 

Opetussuunnitelmatyötä

Insinöörikoulutuksessa 60-luvulla opetussuunnitelmien uusintatarve oli tosi suuri. Ensin oltiin täysin jälkeen jääneitä, sitten juostiin kilpaa tekniikan kehittymisen ja määräysten uudistumisen kanssa. OPSit olivat valtakunnallisia ja työryhmät olivat töissä miltei jatkuvasti. Esimerkiksi rakennusalalla yleensä OPS-työryhmä koostui Tampereen, Oulun ja Kuopion edustajista. Työn tulos alistettiin muiden laitosten lausunnoille, minkä jälkeen ne vähitellen astuivat voimaan. Kankeaa? Ehkä. Mutta olipa OPSien sisältökin sitten harkittua. Vain laajalla yhteistyöllä ammattikorkeakoulut pääsevät tänään samaan.

Ammattiaineiden opettajat haukkuivat aina tuoreet OPSit. Kielien ja uusien ajankohtaisten asioiden laajempi mukaan otto oli vähentänyt ammattiaineiden tunteja. Häpeällistä! Vielä 50–60-luvulla oppikouluissakin annettu neuvo, että jos ei halua lukea kieliä, niin tulee valita teknillinen opisto, alkoi jo 70-luvulla olla menneen talven lumia.

Oppitunteja vähennettäessä opetushallitus aina korosti, että tulee parantaa opetusmenetelmiä. Naivi kommentti. Kyllä ennenkin oli ollut loistavia opettajia. AMK-uudistuksen yhteydessä sitten alettiin laskea opintojen laajuutta oppituntien ja opiskelijan kotityön summana. Opiskelijan kotityönhän sai halvalla arvioitua isoksikin!

Eikö ennen tehty kotitöitä? Taas palautuu mieleen Kalle Päätalon tekstit. Eivät tainneet nuo pojat tuolloinkaan pistää viihteelle oppituntien jälkeen, vaikka oppitunteja olikin enemmän. Miksi koko asiassa ei voitu reilusti puhua rahan puutteesta?

Vanhoilla systeemeillä laadukasta jälkeä

Teimme aikoinaan innolla lukujärjestyksiä käsin laattanappuloita sopivaan taulupohjaan asetellen. Hymyilyttävääkö? Ehkä, mutta noille tuloksille ei ole syytä hymyillä. Jos päivän kaikki tunnit olivat luentoja, päivän pituus oli korkeintaan 8 tuntia. 10 tunnin päivän sai tehdä, jos siihen sisältyi vähintään 4 harjoitustuntia. Asiallinen ruokatunti tuli olla joka päivä. Lukujärjestykset tarkastettiin Helsingissä. Keskeistä asiassa oli, että oppilaan vastaanottokyvyllä ymmärrettiin olevan rajat.

Pitkään maamme tekuista vastannut neuvos totesi kerran, että "yksi asia, mitä ei koskaan pidä antaa opettajien ja oppilaiden päätettäväksi, on lukujärjestys. Ne saavat viikon 36 tuntia sovitetuksi keskelle viikkoa puoleentoista vuorokauteen, käyvät tuon hetken paikalla ja palaavat kevyin mielin kotiinsa." Arkipäivää riittävästi nähneen miehen kitkerä päätelmä.

Lukukauden pituudesta voitaisiin kai kertoa ihan vastaavaa.

Insinöörikoulutuksen myötätuulta

Suomalainen insinöörikoulutus teki menneinä vuosikymmeninä mahtavaa jälkeä. Paljon tuli joukkoa sisään ja miltei yhtä paljon valmistui. Elinkeinoelämä imi heidät yleensä miltei välittömästi. Vain muutamana lamakautena työllistymisessä oli viiveitä. Joskus yritykset lähettivät edustajiaan pestaamaan opiskelijoita jo ennen valmistumista, huimimmissa tapauksissa kosiskeltiin lähes koko luokkaa. 80–90-luvun taite mursi tämän kauden. Työ- ja talouselämä oli muuttunut, edessä oli monia uusia haasteita, lamakin tuli päälle.

Eräs ajanjakso päättyi. Myöhempi eri tahojen kritiikki puhuu tuon ajan koulutuksen kapea-alaisuudesta, fakkiasioiden painotuksesta, kielten, kaupallisten ja yhteiskunnallisten asioiden vähäisyydestä jne. Mutta – tuon ajan Suomi tarvitsi juuri noita ihmisiä, juuri tuolleen koulutettuja. He ovat tehneet mahtavan osan nykyiseen hyvinvointiimme. Monilla noista kasvateista on todella kova karriääri takanaan. Nyt etsimme uutta tulemista.

Opiskelijatko muuttuneet vuosien varrella?

Ennen opiskelijoilla oli yleensä mittavampi työkokemus, tänään paremmat koulutiedot ja opiskeluvalmiudet. 60-luvun alussa naisopiskelija oli harvinaisuus, nykyisin heitä voi olla jopa puolet luokasta. Aina on ollut vakavia puurtajia ja iloisia velikultia. Ennen opiskelun rahoitus oli monelle merkittävä huoli. Hylättyä koepaperia opiskelijalle tuolloin antaessa kohtasi usein jäisen ilmeen. Opiskelu oli vakava asia. Nykyään "hylsy" ei näytä pilaavan päivää. Tuo rentous lieneekin uutta. Kaiken kaikkiaan, muistan monia erinomaisia luokkia menneiltä vuosilta, mutta eivät 2010-luvulla TAMKissa opettamani viimeiset luokat niille häviä.


Raimo Jääskeläinen

Kirjoittaja on vaikuttanut tekniikan alan opetuksessa 1960-luvulta lähtien. Hän on ollut Kuopion teknillisessä oppilaitoksessa lehtorina, yliopettajana, osastonjohtajana, vararehtorina ja apulaisrehtorina, sittemmin KuTOLissa ja Pohjois-Savon ammattikorkeakoulussa rehtorina. Eläkkeelle jäätyäänkin hän toimi TAMKissa tuntiopettajana vuosina 2000–2012.

Vanhat konkarit muistelevat osa 2/3

Anne Mustonen haastatteli rehtori Veikko Valorintaa huhtikuussa 2012

Tekniikan tohtori Veikko Valorinta toimi Tampereen teknillisen opiston vararehtorina vuosina 1962–1965 ja rehtorina 1966–1981

”Teillähän on se Valorinta, kysykää siltä”

Veikko Valorinnan, 94, ensi kosketus Tampereen teknilliseen opistoon tapahtui sota-ajan jälkeen vuonna 1946, kun rehtori Jansson soitti ja pyysi häntä opettajaksi.

- Olin vain yhden vuoden, ja sitten tulikin aika pitkä paussi ennen kuin palasin. Olin töissä Lokomolla, tehtiin sotakorvaustavaroita ja takeita suuriin laivatilauksiin.

- Vuonna 1958 tuli lehtorin paikka auki. Epäröin asiaa vähän, mutta rehtori Talvitie kannusti, että ”paperit sisään vaan”. Teki vähän mieli jo muualle Lokomolta. Olin väitellyt tohtoriksi ja Lokomon johtaja Kivekäs arveli, että ”mistähän meillä tohtorille paikka löytyisi”. Ajattelin sen merkitsevän, että mene pois. Ei siihen aikaan teollisuudessa tohtoreita tarvittu.

Valorinta myöntää alussa vähän jännittäneensä opettamista. Oppilaat olivat vanhempia kuin nykyään, koska sota-aikaa oli välissä viisi vuotta, ja opiskelijoilla piti olla pakollinen työkokemuskin ennen opiskelua.

- Opetin ainakin raaka-aineoppia ja mekaanista teknologiaa. Vaikka oppilaat saattoivat olla itseäni vanhempia, he kunnioittivat opettajaa kyllä, se kun saattoi vaikuttaa numeroon.

Arvosanat Gaussin käyrällä

Rehtorin tehtävät aukesivat Veikko Valorinnalle vuonna 1962. Opiskelijamäärä kasvoi, kone- ja sähkötekniikan opetus muuttivat uudisrakennukseen Teiskontielle, koska Pyynikintiellä luokkatiloja oli vähän ja ryhmäkoot isoja, noin 40 oppilasta aina luokassa.

Teknillisen opiston uudisrakennusta suunniteltiin alun perin Teiskontien päähän, nykyisen Kalevan kirkon kohdalle, mutta tontti todettiin aivan liian pieneksi. Sitten kun uusi talo oli saatu valmiiksi Teiskontie 33:een, ei muuttoon ollut varattu rahaa lainkaan.

- Oppilaat sen muuton sitten tekivät. Konelaboratorion tunnit käytettiin muuttoon, yksi oppilas järjesti kuorma-auton, ja niin se muutto onnistui.

- Rahasta oli aina tiukkaa. Ammattikasvatushallitus eli AKH valvoi tarkasti rahankäyttöä. Sillä lailla Tampereella oli vaikutusvaltaa, että AKH aina kysyi, mitä Tampere ja Valorinta sanovat. Jos joku oppilas vaikka soitti AKH:een, sieltä sai vastauksen, että ”teillähän on se Valorinta, kysykää siltä”.

AKH määräsi tuntijaon ja opetussuunnitelmat olivat valtakunnallisia eli kaikilla oli sama OPS. Arviointikin oli määrätty. Luokan keskiarvo sai olla 7 (asteikolla 4–10) ja arvosanajakauman tuli noudattaa ns. Gaussin käyrää. Näin saatiin taso pysymään vakaana.

- Arviointilistat olivat isossa opettajanhuoneessa, ja siellä opettajat kävivät merkitsemässä numerot. Rehtorina sitten tarkistin, että kaikki arvosanat oli annettu. Ns. teknikkoluokilla eli teknikosta insinööreiksi opiskelevilla 3-vuotisilla linjoilla arvosanat aina meinasivat ylittyä, oppilaat kun olivat niin hyviä.

- Lukujärjestykset tehtiin niin, että vakituiset opettajat saivat jo keväällä ilmoittaa, mitä luokkaryhmiä ja aineita haluavat opettaa. Opettajat kutsuttiin sitten elokuussa tekemään lukujärjestykset. Tuntiopettajien hankinta kuului minulle, ja oli siinä aina kesäisin tekemistä, kun piti soitella 150 tuntiopettajaa töihin.

Koulumenestystä seurattiin tarkkaan

- Oppilasaines oli sekä hyvää että huonoa. Myöhemmin valtiovarainministerinä tunnetuksi tullut Iiro Viinanenkin oli oppilaana, minkä sain tietooni vasta myöhemmin. Oikein hyvä oppilas hän olikin, heillä oli Riihimäellä oma paja.

- Muistan myös erään tyttöoppilaan, joka koepaperiin kirjoitti: ”Anteeksi, en osaa enempää.” Ei tainnut valmistua muistikuvani mukaan. Yleensä oppilaat valmistuivat ajallaan eli neljässä vuodessa. Valmistuminen saattoi viivästyä, jos meni välillä töihin. Valmistumista edesauttoi pelko siitä, että jää luokalleen. Jos jäi luokalleen, joutui suorittamaan aineet uudelleen, ja sitä siis varottiin. Ja tietenkin oli myös se pykälä, että jos oli riittävän huono koulumenestys, ei enää saanut opiskella teknillisessä oppilaitoksessa. Opettajankokouksessa aina päätettiin, annetaanko pykälä vai ei.

Veikko Valorinta lähettää nykyopiskelijoille sellaisia terveisiä, että insinööriys on kovaa työtä. Hän kannustaa opiskelemaan kunnolla, jotta pärjää elämässä.

- Kyllä Suomen teollisuudella tulevaisuutta on, aina on uusia suunnitelmia, rahastahan kaikki on kiinni. Mutta koulutuksesta ei saa tinkiä, pitää pystyä kouluttamaan hyvin. Jos pystytään kouluttamaan yhtä hyvin kuin tähän asti, on insinööreillä kysyntää.

Vanhat konkarit muistelevat osa 1/3

Anne Mustonen haastatteli Niilo Saarikkoa keväällä 2012

Niilo (Nipa) Saarikko, 89, toimi Tampereen teknillisessä opistossa opettajana 28 vuotta

Tekun kasvatti ja nakkifakiiri

Niilo Saarikosta tuntui juhlavalta se päivä, kun hän pääsi lentokonetehtaalta opiskelemaan teknilliseen oppilaitokseen. Vuonna 1949 kolmivuotisen teknikkokoulutuksen aloitti 26 oppilasta, mutta kaikki eivät suinkaan valmistuneet, osa jäi luokalleen – herkästi jäi silloin luokalleen.

- Paljon oli matematiikkaa. Tehtäviä piti tehdä taululle. Minä en aina muistanut oikein tehtäviä tehdä. Kerran opettajan kutsu taululle kuuluikin, että ”tulkaapas taas Saarikko taululle munimaan”.

Heti kun teknikkotodistus oli saatu, Saarikko hyväksyttiin insinöörioppiin. Siinä luokassa puolet oli ylioppilaita. He saivat suomen ja ruotsin opetuksesta vapaata, jos opettaja niin harkitsi.

- Välillä oli vaikeita aineita, fysiikkaa, koneoppia ja varsinkin korkeampi matematiikka. Sain siitä ehdot, mutta lopulta hallitsin sen hyvin.

Pukeutumisen suhteen koulussa oli tarkkaa – puku päällä ja kravatti kaulassa – ja kuri oli kova.

- Seisomaan noustiin, kun opettaja tuli luokkaan tai vastattiin tehtyyn kysymykseen. Ja jos myöhästyi, piti aina pyytää anteeksi. Poissaolot merkittiin päiväkirjaan. Jos käyttäytyi huonosti, joutui vuodeksi pois. Elikkä erotettiin, ei saanut olla tenttimässäkään mitään.

Makkaranmyynti elämäntapana

Opiskeluaikana ja sen jälkeenkin kesällä, talvella viikonloppuisin ja iltaisin Niilo Saarikko myi nakkeja Tampereen keskustassa. Ei nyt ihan joka päivä, mutta melkein. Saarikko piirsi ja rakensi itse kopin makkaran myymistä varten.

- Hyvä siitä tulikin. Yöt pidin koppia Panttikonttorin autotallissa. Harmittaa vieläkin, että ahneuksissani myin sen kopin TV2:lle.

- Makkaranmyynnillä itseni elätin, ja aina minulla oli rahaa. Kun opettaja Wirzenius kauppasi kattokruunua koulussa, ei kellään oppilaalla ollut varaa sitä ostaa. Mutta minulla kun oli, ostin sen lampun. Wirzenius katui myöhemmin myyntiään ja olisi ostanut sen takaisin, mutta en myynyt.

Insinööriksi valmistuttuaan Saarikko osti makkararahoillaan talon vuonna 1957. Tamperelaiset muistavat hyvin Saarikon, ”Nakkifakiirin”, jolla ei ollut yhtään vapaata vappu- tai uudenvuoden aattoa 51 vuoteen.

- Tykkäsin siitä työstä, en kai sitä muuten yli 50 vuotta olisi tehnyt. Insinööriksi valmistuttuanikin myin makkaraa. Työpaikkoja olisi kyllä ollut, pyydettiin Tampellaan ja lentokonetehtaallekin olisin päässyt. En mennyt, kun ajattelin, että kyllä makkaran myynnillä elää.

Teku veti puoleensa uudestaan

- Sitten näin lehdessä ilmoituksen, että teknillisellä oppilaitoksella on auki deskriptiivisen geometrian tuntiopettajan paikka. Ajattelin, että en laita papereita menemään, vaan menen paikalle. Menin sitten paikalle ja puhuin rehtori Talvitien kanssa.

Niilo Saarikon koevuosi opettajana venähti 28 vuoden mittaiseksi.

- Loistopaikka teku oli. En oikein muista, olisivatko oppilaat paljoa sinä aikana muuttuneet, minusta ei. Viime aikoina ei kyllä enää kravattia pidetty.

- Yhden tarinan muistan, kun oppilas Tuunaista opetettiin, ettei sovi aina myöhästellä. Tehtiin sitten kerran niin, että koko luokka päätti myöhästyä. Tuunainen tuli ihmetellen luokkaan ja kysyi, että eikö tätä tuntia olekaan. Sitten alkoi muita oppilaita tulla sisään ja jokainen pyysi myöhästymistään anteeksi. Koko tunti siinä meni, kun oppilaita tuli luokkaan, jokainen anteeksipyyntöineen. Mutta ei sen jälkeen enää Tuunainen myöhästellyt!

Saarikko viihtyi opettajana niin pitkään kuin silloin oli sallittua, 65-vuotiaaksi.