Pelastaako insinööri maailman?

Arkhimedeen valan mukaan insinööri luo 

tekniikkaa, joka koituu luonnon ja ihmisen hyväksi.

Insinöörillä on suuri vastuu kehittäessään ja ottaessaan käyttöön tekniikkaa, joka vaikuttaa niin ihmiseen kuin ympäristöön. Luodessaan uutta tekniikkaa insinööri luo tulevaisuutta – hyvässä ja pahassa.

Parin vuoden takainen insinöörikoulutuksen vetovoimakampanja kuulutti, että insinööri pelastaa maailman. Hanke korosti, että ratkaisu kestävän kehityksen haasteisiin löytyy tekniikasta, ja että insinöörin työn keskeinen tavoite on turvata ihmiskunnan kehitys ja maapallon säilyminen.

Sairaala-, ympäristö- tai viestintätekniikka kehittävä insinööri on suorassa kosketuksessa eettisiin kysymyksiin. Mutta millainen eettinen vastuu muista ihmisistä ja ympäristöstä on vaikkapa teollisuuden palveluksessa työskentelevällä insinöörillä?

”Insinöörin työtä pitäisi aina ohjata ymmärrys omien tekojen vaikutuksista sekä vastuu omista päätöksistä”, määrittelee mittavan uran ympäristötekniikan opettajana ja yliopettajana tehnyt, vastikään eläköitynyt tekniikan lisensiaatti Marjukka Dyer.

Kanadassa 1970-luvulla ympäristötekniikan maisteriksi opiskellut Dyer oli yksi alan ensimmäisiä opettajia Suomessa. Hän on myötävaikuttanut laajasti ympäristöasioiden ja etiikan opetukseen teknillisillä aloilla sekä kotimaassa että kansainvälisesti muun muassa vuoden 1992 Rion ilmastokokouksen puitteissa.

Mitä yhteistä on insinöörillä ja lääkärillä?

Etiikan ja yhteiskuntafilosofian professori Timo Airaksinen ehdottaa kirjassaan Tekniikan suuret kertomukset, että insinöörin työn arvopäämääränä tulisi olla keinotekoisen ympäristön hyvä hallinta. Sen toteutumisen reunaehtoina hän pitää terveellisyyttä, turvallisuutta, hyvinvointia sekä kestävää kehitystä.

”Minusta insinöörin työn tavoitteena pitäisi olla myös luonnonympäristön hyvä hallinta”, Marjukka Dyer täydentää. Selvät suuntaviivat insinöörietiikalle piirtää myös Arkhimedeen mukaan nimetty vala, johon ammattikunta on sitoutunut:

Insinööri on mukana luomassa tekniikkaa, joka koituu luonnon ja ihmisen hyväksi. Insinööri on kaikessa toiminnoissaan suojelemassa kasvien, eläinten ja ihmisen elämää. Insinööri välttää epärehellisyyttä ja epäsopua ja pyrkii kehittymään taitavammaksi ongelmien ratkaisijaksi. Insinööri miettii kehityksen suuntalinjoja ja välttää vahingollisten tavoitteiden toteutumista.

Lääkäreiden Hippokrateen valaa muistuttava Arkhimedeen vala jaetaan jokaiselle valmistuvalle insinöörille. Nuoret insinöörit ovatkin Dyerin mukaan varsin optimistisia muun muassa sen suhteen, kuinka hyvin tekniikan avulla voidaan ratkaista ympäristöongelmia.

”Minulla on hyvä käsitys opiskelijoista. En ole epäillyt, etteivätkö insinöörit olisi vastuullisia ja toimisi eettisesti oikein. Moni nuori insinööri on omassakin elämässään esimerkiksi kasvissyöjä ja julkisten kulkuvälineiden käyttäjä.”

Törmäyskurssilla työnantajan kanssa

Hyvistä aikomuksista huolimatta ylevätkään arvot ja eettiset ohjeet eivät muutu sanoista teoiksi itsestään. Insinöörin arjen työtä ohjaavat varsinkin työnantajan taloudelliset intressit. Mitä eettinen vastuu voisi käytännön työssä tarkoittaa? Ja mitä tekee insinööri, kun etiikka ja työnantajan tavoitteet ovat törmäyskurssilla?

”Insinöörin täytyy pystyä tarjoamaan vaihtoehtoja”, Dyer miettii. ”Vain jämähtäneessä yrityksessä ei oteta huomioon ympäristöasioita ja sosiaalista vastuuta. Jos haluaa kauppaa, on noudatettava pelisääntöjä.”

Timo Airaksinen on vaatimuksissaan radikaalimpi. Hänen mielestään insinöörietiikka vaatii, ettei insinööri osallistu lainkaan sellaisiin projekteihin, jotka tähtäävät epäeettisiin päämääriin.

Dyer myöntää, että aikojen saatossa insinöörit ovat työskennelleet yritysten toiveiden mukaan – usein seurauksista piittaamatta. Pyhäjärven tuntumassa Nokialla varttuessaan hän tiedosti jo varhain, kuinka kovaa hintaa ihmiset ja luonto joutuivat maksamaan lähistöllä olevan teollisuuden vuoksi.

”Jäteveden väristä näki, mikä väristä wc-paperia tehtaalla valmistettiin ja minkä värisiä vaatteita Nansolta oli tulossa. Pyhäjärvestä sai kaloja, jotka eivät olleet terveitä”, Dyer muistaa.

Insinööri keksii keinon

Marjukka Dyer on toiselta koulutukseltaan sisävesiä tutkiva limnologi. Hän onkin seurannut ilolla, kuinka muun muassa elinkaariajattelun yleistyminen ja ympäristövaikutusten arviointimenettely ovat viime vuosikymmeninä vähentäneet teollisuuden negatiivisia vaikutuksia vesistöihin.

”Likaantumiselle ei ole laskettu hintaa, vaikka hinta on korkea. Kaikella kuitenkin on hintansa, ja insinöörin täytyy pystyä arvioimaan, mikä se hinta on”, Dyer pohdiskelee.

Hän arvioi, että nykyään suomalainen teollisuus toimii eettisemmin kuin ihmiset arvaavatkaan. Insinööriä Dyer kiittelee luovaksi keksijäksi, jonka ajattelun tuloksena on syntymässä yhä enemmän hyvää, esimerkiksi vihreää teknologiaa. Parhaillaan tutkitaan muun muassa entsyymien käyttöä rajujen kemikaalien korvaajina.

”Monet asiat voi tehdä halvemmalla, kun otetaan luonnosta mallia. Insinööri voi kyseenalaistaa, pitääkö asiat tehdä niin kalliisti”, Dyer napauttaa ja kumoaa yleisen harhaluulon, jonka mukaan eettinen toiminta tulee yritykselle aina kalliiksi.

Lähteet  

Tekniikan suuret kertomukset (Airaksinen 2003)

www.insinooriksi.fi 

www.uil.fi

Sabina Mäki

Opiskelijoiden erilainen viikko

Samalla kun insinöörikoulutuksen satavuotinen taipale huipentuu, Tampereen ammattikorkeakoulun tekniikan alan opiskelijat pääsevät osalliseksi ainutkertaisesta toimintaviikosta. Lokakuun ensimmäisellä viikolla tekniikan koulutusohjelmissa ei ole suunnitelman mukaista opetusta, vaan kaikki osallistuvat toimintaviikon tapahtumiin.

Viikolla 1.–5.10. tapahtuu paljon: maanantaista keskiviikkoon opiskelijat kuuntelevat luentoja ja käyvät yritysvierailuilla. Opiskelijakunta Tamko järjestää ohjelmaa torstaille ja perjantaille. Perjantaina 5.10. opiskelijat voivat osallistua arvokkaaseen satavuotisjuhlaan Tampere-talossa.


Toimintaviikko on opiskelijalle opintojakso ”Työelämäyhteyksien vahvistaminen”, 2 op, ja se sijoitetaan vapaasti valittaviin opintoihin. Viikon luentoihin ja yritysvierailuille ilmoittaudutaan ja osallistumisista kirjoitetaan raportti.

Luennot pidetään aamupäiväisin, ja niitä tulevat pitämään etupäässä eri yrityksissä työskentelevät TAMKista ja sen edeltäjästä Teknillisestä oppilaitoksesta aiemmin valmistuneet insinöörit. Luennot ovat sekä omaan alaan liittyviä että yleisiä, kaikille tarjottuja. Yritysvierailuja tehdään lähinnä pirkanmaalaisiin yrityksiin, ja niihin bussikuljetukset lähtevät aina iltapäivisin. Viikko on siis mitä hienoin mahdollisuus kuulla ja nähdä, mitä tekniikan asiantuntijat meille kertovat. Yritysvierailut voivat poikia harjoittelu- ja opinnäytetyöpaikkoja, kannattaa siis olla aktiivinen.

Eikä tässä vielä kaikki

Opiskelijakunta Tamko juhlii niin ikään satavuotistaivaltaan ja järjestää liikunnallista ja muuta tapahtumaa mainitulla viikolla.

Viikolla on myös mahdollisuus tutustua kahteen näyttelyyn TAMKin tiloissa. Esillä on näytteitä entisaikojen opiskelutavoista ja -materiaaleista, valokuvista pääsee sisään henkilökunnan tapahtumiin ja juhliin, ja ”Tekun tarinoita” voi lukea juhlavuoden erikoisjulkaisusta. Tiedätkö, miten 1930-luvulla tehtiin muistiinpanoja tai millaisia välineitä opiskelussa käytettiin? Arvaatko, mitä virkaa on ollut munalla ja käkikellolla?

Jos sinulla on mukavia tarinoita tai hauskoja valokuvia, kirjoita ja kerro niistä meille!

Uutta historiaa, vanhoja konkareita 

Insinöörikoulutuksen aloittaminen Tampereella sata vuotta sitten oli suuri tapaus ja ”aateluus” velvoittaa. TAMKin tai Tekun entisenä opiskelijana ja mahdollisena luennoitsijana olet mukana luomassa myös uutta historiaa tulevalle satavuotiskaudelle. Jos haluat ilmoittautua luennoitsijaksi tai saada yrityksesi vierailukohteeksi, ota yhteyttä!

Me TAMKilaiset odotamme innolla syksyistä toimintaviikkoa, jolloin nykyiset opettajamme ja opiskelijamme saavat ainutlaatuisen mahdollisuuden nähdä ja kokea insinöörikoulutuksen matkaa menneisyydestä nykypäivään, ehkä tulevaisuuteenkin!
 

 







Terveisin
Anne Mustonen 
Toimintaviikon vastaava

Insinöörikoulutus 100 vuotta, osa 1/5

Teknilliselle opistolle suunniteltu 

rakennus valmistui 1915.

1912-1931: Tampereen teknillinen opisto raivaa tietä insinööreille

Insinöörien kouluttaminen alkoi Tampereella 100 vuotta sitten ”niitten nuorukaisten hyväksi, jotka lyseosta lähteneinä eivät pyri korkeakouluihin, vaan haluavat kääntyä käytännöllisille aloille”. Mallia koulutukseen haettiin Keski-Euroopasta.

Teollistumisen kiihtyessä Suomeen oli perustettu 1800-luvun puolivälissä teknillisiä reaalikouluja, jotka vuonna 1885 korvattiin teollisuuskouluilla. Niissä koulutettiin Suomen ensimmäiset mestarit ja työnjohtajat teollisuuden eri aloille.

Keskustelu uuden koulutusalan sisällöstä, laajuudesta ja siihen vaadittavasta pohjakoulutuksesta kävi vilkkaana. Vuonna 1903 Tampereen teknillinen klubi esitti koulutusalan kokonaisuudistusta. Teollisuushallitukselle huomautettiin, ettei maassa ollut koulutusta niille, jotka halusivat valmistua teollisuuden palvelukseen keskikoulun jälkeen.

Senaatin asettama komitea selvitti asiaa, ja esitti vuonna 1907, että:

” - - ei voinut tulla muuhun johtopäätökseen kuin että jotain on tehtävä niitten nuorukaisten hyväksi, jotka lyseosta lähteneinä eivät pyri korkeakouluihin, vaan haluavat kääntyä käytännöllisille aloille. Teknillisen keskikoulun perustaminen maahamme näyttää niin muodoin olevan täysin perusteltu ja ajanmukainen toimenpide. Jos meillä olisi sellainen koulu, pyrkisi epäilemättä suuri osa entisiä lyseon oppilaita sinne, missä heillä olisi suurempaa hyötyä alkutiedoistaan kuin teollisuuskouluissa, ja sen käytyänsä voivat he toivoa saavuttavansa sitä vastaavan aseman elämässä.”

Helmikuussa 1911 annettiin lopulta asetus teknillisen opiston perustamisesta Tampereelle. Valtion ylläpitämä opisto oli vuosikymmenten ajan ainoa laatuaan. Seuraavat teknilliset opistot perustettiin Turkuun ja Helsinkiin vasta vuonna 1943.


Vaikutteita Itävallasta ja Ranskasta

Viisiluokkaisen reaalilyseokurssin lisäksi hakijalta edellytettiin hyvämaineisuutta sekä vuoden työkokemusta siltä tekniikan alalta, jota hän halusi opiskella. Ensimmäiset 29 opiskelijaa aloittivat kolmivuotisen tutkintonsa syksyllä 1912. Opetusta annettiin koneenrakennuksen, sähkötekniikan, huoneenrakennuksen ja tehdasteollisuuden ammattiosastoilla.

Opistoon palkattiin ensimmäisten joukossa fysiikan ja kuvioitavan mittausopin opettaja Yrjö Kauko. Suomessa ei ollut kokemusta vastaavasta opetuksesta, joten ensitöikseen Kauko lähti tutkimaan vastaavia teknillisiä keskikouluja Ruotsiin, Tanskaan, Ranskaan, Sveitsiin, Itävaltaan sekä Saksaan, missä hän oli väitellyt tohtoriksi.

Kauko oppi, että Ranskassa opetus perustui matematiikan, fysiikan ja kemian hallintaan, ja tekniset asiat opeteltiin näiden sovelluksina. Sen sijaan Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa teoreettiset aineet otettiin avuksi vain, mikäli se oli välttämätöntä. Tämä vetosi Kaukon sanoin ”käytännöllisyyteen ja tekniseen vaistoon”.

Teknillisen opiston suunnittelussa yhdistettiinkin itävaltalainen teknillinen keskikoulu höhere Gewrbeschule ja ammatillisempi fachschule tehdaslaitteineen. Lisäksi vaikutteita otettiin ranskalaisista koulutyöpajoista, joissa opiskelijat toteuttivat laskemiaan esisuunnitelmia.

”Matematiikan tunneilla sai itsekukin kuulla aika purevia huomautuksia kyvyistään ja ominaisuuksistaan sekä ystävällisiä neuvoja muille aloille ryhtymisestä. Jotkut ottivat tämän todesta, ja näin karsiutui pehmein aines pois.”

Sisällissota sulki opiston

Vuonna 1914 syttynyt maailmansota ei ollut juurikaan vaikuttanut teknillisen opiston toimintaan, mutta kansalaissodan syttyminen tammikuussa 1918 sulki opiston ovet koko kevääksi. Vuonna 1915 Pyynikille valmistunut koulurakennus toimi punaisten päämajana, asevarastona, vankilana ja vallankumousoikeuden istuntopaikkana aina maalis-huhtikuun vaihteeseen, jolloin rakennus paloi kahdesti.

Useat opiskelijat liittyivät sotaan, ja useat myös kaatuivat. Tampereella muistetaan edelleen vuosittain yhdeksää valkoisiin liittynyttä opiskelijaa, jotka saivat surmansa Kangasalla Suinulassa.

Sisällissodan kuohujen jälkeen koulurakennus korjattiin ja opiskelu jatkui. Vuonna 1923 teknillinen opisto ja teollisuuskoulu yhdistettiin Tampereen teknilliseksi oppilaitokseksi. Opettajien ehdotus teknillisen korkeakoulun perustamisesta opistosta valmistuneiden jatko-opiskelupaikaksi jäi kytemään seuraaviksi vuosikymmeniksi.

Yhdistyneen oppilaitoksen tulevaisuus ei näyttänyt järin hohdokkaalta. Johtaja vaihtui 1920-luvulle tultaessa tiuhaan, ja päteviä opettajia oli vaikea saada. Opiskelijamäärä pysyi koko vuosikymmenen pienenä, ja kaiken kukkuraksi oppilaitos oli taloudellisissa vaikeuksissa.


Lähteet

Insinööriliiton historia
Tampereen teknillinen oppilaitos 1886-1961
Tampereen teknillinen oppilaitos 1886-1986
Tampereen teknillisen opiston oppilasyhdistys 1912-1962


Juttusarjassa tarkastellaan insinöörikoulutuksen 100-vuotista historiaa 20 vuoden jaksoissa. Seuraavassa osassa eletään 1930-luvun laman ja sotien runtelemassa Suomessa. Millaisia insinöörejä Suomeen koulutettiin? Kuinka insinöörit saivat tutkintonimikkeensä? Ja miten koulutus lopulta levisi Suomen Manchesterista muihin kaupunkeihin?  

Sabina Mäki