Suomalaisen insinöörikoulutuksen toinen vuosisata

Suomalaisen insinöörikoulutuksen toinen vuosisata

Sata vuotta ihmiskunnan kehityshistoriassa ei ole merkittävän pitkä ajanjakso. Ihminen on vuosituhansien aikana tehnyt monia tekoja, joita me nykypolven insinöörit voimme vain ihmetellen ihailla. Olemme nyt vuosisadan ajan saaneet enemmän tai vähemmän systemaattista oppia siitä, miten Egyptin pyramidit ja Rooman valtakunnan akveduktit konstruoitiin ja kuinka muinaisen Pompeijin kylpylöiden lattiat pidettiin mukavuuslämmössä. Samaisen vuosisadan aikana olemme kehittäneet mitä hirveimpiä sotakoneita ja tappovälineitä. Olemme toki myös oppineet, miten tekniikkaa voidaan käyttää lääketieteessä ihmisen elämän pelastamiseksi tai ainakin elämän mahdollistamiseksi aiempaa pitempään.

Ehkä merkittävimpiä viimeisten parin vuosikymmenen saavutuksia on ihmiskunnan tekeminen riippuvaiseksi tieto- ja viestintäteknologiasta. Kirjoitan tätä blogia aamuisessa Pendolinossa matkalla Tampereelta Helsinkiin. Kun katson oikein tarkasti, näen yhden ihan normaalisti kasvokkain jutustelevan naiskaksikon. Kaikki muut keskittyvät kannettaviin tietokoneisiinsa tai näppäilevät matkapuhelimiaan. Kuinkahan me tulimme toimeen 1980-luvulla ilman näitä vermeitä? Muistaakseni ihan hyvin! Jotenkin minusta tuntuu, että silloin ei ollut ihan näin kiirekään.

Kehitys ei siis kulje välttämättä kannaltamme suotuisaan suuntaan. Ilman insinöörejä ja insinöörikoulutusta kehitys ei varmuudella olisi johtanut nykytilanteeseen. En voi olla varma, missä määrin päätelmäni perustuu omaan insinööriajatteluuni. Asiain tila tunnustetaan toki nykyisin myös insinöörikuntaan kuulumattomien toimesta.

Miksi opiskelijat eivät ole kehittämisen keskiössä?

Inssi-hankkeen työseminaarissa Lahdessa 17.11.2010
koulutusrakenteita mallinnettiin mm. legopalikoilla.

Insinöörikouluttajana alituinen huoleni aihe on koulutuksen kohdentaminen, vetovoiman kohottaminen ja koulutuksen laadun ylläpitäminen haasteellisessa taloustilanteessa. Mahdammekohan olla huolissamme oikeista ja relevanteista asioista. Saattaa olla, että nouseva ikäluokka osaisi toimia ja kehittää toimintaansa nokkelammin kuin sitä nykyisin kouluttavat keskimäärin yhtä sukupolvea iäkkäämmät opettajansa. Kokemuksen merkitystä ei voi kiistää ja historia opettaa, mutta se rakentaa myös sellaisia rajauksia, joita nuori ihminen ei välttämättä huomaa.

Insinöörikoulutuksen satavuotisjuhlaseminaarissa ja teatteri-illan lomassa pohdittiin, voisimmeko tehdä seuraavista tapahtumista enemmän nuorten näköisiä ja ehkäpä myös heidän vetämiään vuorokauden mittaisia kehityspyrähdyksiä. Me vanhemmat konkarit olisimme mukana osallistujina ja oppijoina sekä mahdollisesti myös opponentteina sen asemasta, että me nykyisin ideoimme, suunnittelemme ja johdamme tilaisuudet, joihin muutama opiskelijaedustaja kutsutaan ikään kuin näytille. Luulisin luovuuden lisääntyvän, kun menneisyyden luurankoja ja epäluuloja ei olisi läsnä ajatuksiamme ohjaamassa.

Pelkästään kehittämisistuntoja pitämällä alamme ei kehity. Koulutus kehittyy siellä missä opiskelija, oppimateriaali ja ohjaava opettaja kohtaavat. Kolmisen vuosikymmentä sitten oli selvää, että tuo kohtauspaikka oli Teknillinen oppilaitos – tuo ammatillisen korkea-asteen ikävöity ilmentymä. Sinne kokoontui valikoitu työharjoittelussa motivoitu ja karaistu opiskelijajoukko tiedoiltaan ja taidoiltaan ylivertaisten opettajiensa johdatettavaksi. Tuosta ihannoidusta tilanteesta olemme nyt tulleet sangen erilaiseen tilanteeseen. Nuoret eivät tiedä mitään tuosta, ellemme me kerro sitä heille. Taitaa olla niin, että ikävöinti entiseen olotilaan asuu vain meidän insinöörikouluttajien mielissä. Edes toimintaamme ohjaavat virkamiehetkään eivät tunnu entistä kaipaavan. Olisikohan myös meidän aika astua reaalimaailmaan ja muuttua kukin kykymme mukaan?

Edellä kuvatut mietteet nousevat esiin useissa arjen tilanteissa pitkin lukuvuotta. Lukuvuoden ulkopuolella näitä pohditaan vain hallinnossa. Opettajat ja opiskelijathan on luonnollisesti päästettävä harjoittelemaan ja kalastelemaan kuten aiempinakin vuosikymmeninä. Muu ei tunnu mahdolliselta. Dynaaminen 24/7-malli, jolla ympäröivä yhteiskuntamme toimii, ei tunnu soveltuvan tekniikan koulutukseen. Onneksi olen taas saanut lievitystä hallinnolliseen ahdistuneisuuteeni. Pääsin osallistumaan tällä kertaa Tampereella järjestettyyn Inssi-hankkeen seminaariin, jossa esiteltiin, samoin kuin edellisessä Hämeenlinnan seminaarissa, kymmeniä pedagogisia kokeiluja ja käytänteitä. Esittäjien posket hehkuivat innostuksesta ja tulosta kerrottiin saadun aikaan. Me siis kykenemme uudistumaan ja muuttumaan. Kyllä helpotti kuunnella ja katsella! Hieman ihmetytti, kun ainoat tapaamani opiskelijat seisoivat narikan puolella palvelutehtävissä. Minusta heidän paikkansa olisi ollut nimenomaan yleisön joukossa. Hehän ovat tuottamamme palvelun kohteita, joskus jopa elämän ikäisiä asiakkaita ja alumneja. Jos heidät hoksautetaan vaatimaan uudistuvia oppimistapoja ja poikkialaista työskentelyä reaalimaailman oloissa, ei meille jää muita vaihtoehtoja kuin muuttua ja mukautua. Tämä nopeuttaisi todennäköisesti tapahtumien kulkua kautta valtakunnan. Luulisin, että laatukin kehittyisi siinä samalla sitoutumisen sivutuotteena.

Tarttis tehdä jotakin – ja tehdäänkin

Juhlailtana kellon lähestyessä puolta yötä rehtori Markku Lahtisen kanssa innostuimme asiasta. Kirjoitin tämän muistiin näin blogin muotoon heti aamutuimaan, jotta idea ei unohtuisi. Parannellaan ajatusta ja aletaan kehittää alaamme alituisen ahdistuksen sijaan kunnon tiikerinloikilla. Reaalimaailmassa esimerkiksi matkaviestimiä on opittu tekemään jatkuvasti alentuvin kustannuksin sisältöjä, tehokkuutta ja laatua jatkuvasti parantaen. Väitän, että samanlainen kehityspolku on mahdollinen myös koulutuksessa.



Risto Kimari
Inssi-hankkeen koulutusrakenneryhmän puheenjohtaja


Kirjoittaja on toiminut uransa alkutaipaleella tutkijana ja toimistopäällikkönä Helsingin kaupungin energialaitoksessa erikoisalanaan kaukolämmitys. Sittemmin hän on työskennellyt Oulun Teknillisessä oppilaitoksessa yliopettajana, osastonjohtajana ja rehtorina. Oulun seudun ammattikorkeakoulussa hänen tehtäviinsä ovat kuuluneet Tekniikan yksikön johtajuus ja viimeiset kolme vuotta hän on toiminut Oamkin vararehtorina vastuualueinaan laatu ja strategia. Hän on toiminut useissa insinöörikoulutuksen kehittämishankkeissa.