Juhlaviikon jälkitunnelmissa

Liput liehuen insinöörikoulutuksen satavuotisviikolla     
 
Suomalaisen insinöörikoulutuksen satavuotisjuhlaviikkoa vietettiin Tampereella liput liehuen lokakuun ensimmäisellä viikolla 2012. Tampereen ammattikorkeakoulu hoiti kunnialla juhlaohjelman, josta pääsivät osalliseksi niin TAMKin insinööriopiskelijat kuin opettajatkin sekä tekniikan opettajat maan kaikista ammattikorkeakouluista. Myös Tampereen ”vanhan tekun” eläkeläiset ja muut kutsuvieraat pääsivät mukaan juhlatunnelmaan.

TAMKissa erikoisohjelmaa ja näyttelyitä

Toiminta- ja juhlaviikolla TAMKin insinööriopiskelijoilla ei ollut lainkaan ns. normaalin lukujärjestyksen mukaista opetusta. Sen sijaan kaksi tuhatta insinööriopiskelijaa osallistui kahden opintopisteen vapaasti valittavalle opintojaksolle ”Työelämäyhteyksien vahvistaminen”. Tällä haluttiin päästä yhteen satavuotisteemaviikon tavoitteista; lisätä ammattikorkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyötä. Salit olivat täynnä lähes kaikissa 160 luennossa, joita pitivät pääosin insinöörit vuosien ja vuosikymmenten varrelta. Alkuviikon aikana, maanantaista keskiviikkoon, opiskelijat osallistuivat vähintään kuuteen luentoon ja yhteen yrityskäyntiin, joita oli tarjolla lähes sata. Näin suorituksia tuli noin 14 000 kappaletta. Lisäksi opiskelijakunta järjesti torstaina liikuntaa ja museokäyntejä. Kaupin urheilukentällä oli jo aamusta lähes tuhat opiskelijaa ja Tampereen tekniikan museoissa kävi 160 vierailijaa.

Tärkeäksi toiminta- ja juhlaviikon tavoitteeksi asetettiin insinöörikoulutuksen tunnettuus ja vetovoimaisuus nuorten keskuudessa. Tunnetusti paras keino viestiä koulutuksesta on nuorten omat kokemukset ja heidän viestinsä edelleen. Saamamme opiskelijapalautteen mukaan tältä osin viikko oli onnistunut. Tämän tavoitteen merkitys tuli esille myös perjantaina Tampere-talossa järjestetyssä pääjuhlan arvovaltaisessa paneelissa.

Tavoitteena oli myös yhdistää insinöörikoulutuksen historiaa nykypäivään ja tulevaisuuteen. Historia näyttäytyi komeasti Tampereen ammattikorkeakoululla kolmessa eri näyttelyssä. Konkreettisesti historian lähteillä oltiin virallisessa näyttelyssä, jossa esillä oli mm. ikkunakehys puretusta puutalosta, jossa suomalainen insinöörikoulutus Tampereella alkoi syksyllä 1912. Näyttelyssä sykähdyttivät erilaiset opetusvälineet vuosikymmenten varrelta, kuten paperikoneen pienoismalli. Esillä oli myös 1930-luvun opiskelijan tekemiä käsin piirrettyjä rakennuspiirustuksia, 1950-luvun piirustuslauta rakennuspiirustuksineen ja niiden rinnalla esitys tämän päivän 3D-tekniikasta. Vanhan rehtorin kanslian Billnäs-kaluston vieressä moderni tietokone tykitti insinöörikoulutuksen vaiheita. Hieman kevyemmällä otteella oli koottu ns. hupilaisnäyttely Tampereen teknillisen oppilaitoksen historiasta. Uuden Insinööriliiton lahja juhlaviikolle oli valokuvanäyttely, joka pystytettiin pysyvästi TAMKin seinälle. Näihin näyttelyihin tutustui viikon aikana tuhansia opiskelijoita, opettajia, muuta TAMKin henkilökuntaa, tekniikan eläkeläisiä, vanhemman polven insinöörejä, juhlaviikon luennoitsijoita ja tukijoita, median edustajia sekä muita tekniikasta kiinnostuneita.

Uusia ajatuksia tekniikan opetuksen kehittämiseen

Toiminta- ja juhlaviikon tavoitteena oli myös kehittää insinöörikoulutusta. Tämä toteutui insinöörikoulutuksen pedagogisessa Foorumissa, johon osallistui yli 420 tekniikan opettajaa ja kehittäjää Suomen kaikista tekniikan ammattikorkeakouluista. Torstain ja perjantain aikana järjestettiin yli kuusikymmentä sessiota viidestä teemasta, joiden punaisena lankana oli ”Uuden sukupolven insinöörikoulutus – portti työelämään”. Tällä kertaa opiskelijat eivät olleet mukana Foorumin tilaisuuksissa, mutta ehkä jatkossa? Toivottavasti Foorumin tulokset näkyvät opiskelijoille käytännössä.

Insinöörikoulutuksen Foorumin iltaohjelmana oli kulttuuria Tampereen työväen teatterissa. Uutta Liz-musikaalia näkemässä ja kuulemassa sekä illallista nauttimassa oli puolen tuhatta ihmistä; foorumilaisia, yhteistyökumppaneita, insinöörejä eri järjestöistä ja yrityksistä sekä opiskelijoita. Hymyt olivat herkässä ja tunnelma korkealla. TAMKin musiikin opiskelijoiden yhtyeet esiintyivät ja tanssilattia oli kovassa käytössä.

Kuvat: Ville Salminen

Juhlava pääjuhla huipensi viikon


Vielä piti toiminta- ja juhlaviikon tavoitteita syventää; lisätä ammattikorkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyötä, nostaa Suomen insinöörikoulutuksen kansallista ja kansainvälistä arvostusta, vahvistaa ymmärrystä insinöörikoulutuksen merkityksestä Suomen menestymiselle sekä yhdistää Suomen insinöörikoulutuksen historiaa nykypäivään ja tulevaisuuteen. Näihin haettiin vastauksia, ja saatiin ainakin ajatuksia, pääjuhlan korkeatasoisessa ohjelmassa.

Satavuotiaan insinöörikoulutuksen valtakunnalliseen pääjuhlaan osallistui yli tuhat insinöörien opettajaa, insinööriopiskelijaa, insinööriä yrityksistä ja järjestöistä, yhteistyökumppania ja tekniikan eläkeläisopettajaa. Esko Roine juonsi tilaisuuden kokeneen näyttelijän varmuudella. Hänen historiakatkelmansa etenivät insinöörikoulutuksen perustamisvaiheista vuosikymmenten kautta tähän päivään ja vähän tulevaisuuteenkin. Tampereen ammattikorkeakoulun rehtori ja Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvoston puheenjohtaja Markku Lahtinen toivotti juhlaväen tervetulleeksi, myös kansainväliset vieraat ja opiskelijat. Juhlapuhe kuultiin yrityselämän huipulta: Jorma Ollila pohti nykyisen talouden murrosta ja arvioi tulevaisuuden insinöörikoulutuksen haasteita oman johtajahistoriansa ja oman isänsä, insinööri Oiva Ollilan kokemusten, kautta. Ministeri Henna Virkkunen toi valtioneuvoston tervehdyksen juhlaan.

Kuvat: Ville Salminen

Kahdeksanhenkisessä asiantuntijapaneelissa käsiteltiin tunnin ajan monipuolisesti insinöörikoulutusta. Monin sanoin tuli todistettua insinöörityön vahva panos suomalaisen yhteiskunnan kehittymisessä sadan vuoden aikana. Tulevaisuuden koulutuksen painoalueina nähtiin mm. kansainvälisyys-, talous-, ihmissuhde- ja markkinointitaitojen kehittäminen – ydinosaamisen lisäksi. Panelistit halusivat luoda positiivista henkeä ja kannustivat ylpeästi vahvistamaan omia vahvuuksiamme. Korkean tason paneelissa Tampere-talon lavalla istuivat yhtä aikaa toimitusjohtajat Matti Alahuhta (Kone), Jussi Pesonen (UPM-Kymmene), Matti Kähkönen (Metso) ja Timo Kohtamäki (Lemminkäinen), tekniikan korkeakoulutuksen edustajana rehtori Markku Kivikoski (Tampereen teknillinen yliopisto) sekä järjestöjen edustajina puheenjohtajat Pertti Porokari (Uusi Insinööriliitto), Olli Luukkainen (Opetusalan Ammattijärjestö) ja Janne Juujärvi (Insinööriopiskelijaliitto).

Pääjuhlan musiikista vastasi Tampereen ammattikorkeakoulun musiikin opiskelijoiden yhtye Laulava Norsu. Juhlan päätteeksi kuultiin Heli Lahden juhlava sovitus Maamme-laulusta.

Tampereen kaupunki osoitti vieraanvaraisuuttaan pormestari Timo P. Niemisen isännöimällä vastaanotolla Raatihuoneella. Siihen osallistui noin neljä sataa insinöörikoulutuksen 100-vuotisjuhlan kutsuvierasta.

”On luontevaa, että suomalainen insinöörikoulutus sai alkunsa nimenomaan Tampereella. Tampereesta oli kasvanut 1900-luvulle tultaessa Suomen ensimmäinen ja tärkein suurteollisuuden kaupunki, jossa valmistettiin muiden muassa tekstiilejä, kenkiä, paperia, turbiineja, vetureita ja laivojakin”, totesi pormestari Nieminen tervehdyksessään.

Perinteitä kunnioittaen

Perjantaina aamupäivällä seppelpartio kunnioitti insinöörikoulutuksen edesmenneitä uranuurtajia Kalevankankaan sankarihaudalla. Suomen lipun, TAMKin opiskelijakunnan lipun ja airueiden saattamana seppelpartioon osallistuivat insinööriopiskelija, yliopettaja, insinööri-toimitusjohtaja ja juhlatoimikunnan puheenjohtaja.

”Sankarivainajien muistoa kunnioittaen, Suomen insinöörikoulutus 100 vuotta, juhlatoimikunta, opettajat, insinööriopiskelijat”.

Juhlaviikolla lukuisia tukijoita

Suomen insinöörikoulutuksen 100-vuotisjuhlaviikkoon osallistui tavalla tai toisella useita tuhansia ihmisiä. Kymmenet ihmiset olivat käytännössä järjestämässä juhlaa ja kymmenet yritykset ja järjestöt tukemassa työtä rahallisesti.

Kiitos!

Sydämelliset kiitokset kaikille mukana olleille ja tukijoille. Positiivista ja innovatiivista asennetta tulevaisuuteen!

Lisää tunnelmia täydentyy juhlaviikon galleriaan. 


Harri Miettinenjuhlatoimikunnan puheenjohtaja

Näin Turuus

Turun teknillinen opisto perustettiin sodan aikana vuonna 1943, mutta toiminta alkoi vasta vuonna 1945, jolloin insinöörikoulutuksen aloitti Turussa 42 insinöörioppilasta. Nyt, vuonna 2012, aloittajia on nuorisoasteella runsaat 600 ja aikuiskoulutuksessa puolensataa. Ensimmäiset insinöörit valmistuivat vuonna 1947. Opisto oli siis alkuun kolmivuotinen. Nelivuotiseksi insinöörikoulutus muuttui vuonna 1948 annetulla asetuksella. Teknillinen koulu ja opisto muodostivat hallinnollisen kokonaisuuden, Turun teknillisen oppilaitoksen.

Turussa annetulla tekniikan koulutuksella oli kuitenkin jo pitkät perinteet: Kenraalikuvernööri osoitti vuonna 1846 senaatille kirjeen, jossa hän totesi, että tehdas- ja käsityöaloille pyrkiville oli tarjolla kovin vähän sopivaa koulutusta. Tämän kirjeen perusteella laadittiin asetus, joka määräsi perustettavaksi teknilliset reaalikoulut Helsinkiin, Turkuun ja Vaasaan. Helsingin reaalikoulun toimintaa kehitettiin Teknilliseksi korkeakouluksi, joka nykyisin on osa Aalto-yliopistoa ja muut reaalikoulut muutettiin vuonna 1911 asetuksella teollisuuskouluiksi. Vaasan ja Turun teknilliset koulut ovat nykyisin osana kolmessa monialaisessa ammattikorkeakoulussa.

Turun insinöörikoulutuksen ensimmäinen opinahjo eli teollisuuskoulu rakennettiin 1900-luvun alussa.
Seinäteksti restauroitiin, kun Turun teku täytti 150 vuotta, vuonna 1999.

Sodan jälkeen Suomen oli selviytyäkseen laajennettava erityisesti metalliteollisuuttaan ja parannettava sen tehokkuutta. Alueluovutusten takia maamme menetti runsaasti teollisuuslaitoksia. Valtava jälleenrakennusvaihe oli edessä, teollisuutta oli kehitettävä ja kulkuyhteyksiä parannettava. Tähän tarvittiin lisää henkilökuntaa ja siten lisää koulutusta. Vuonna 1945 maassamme oli 11 teknillistä koulua ja 4 teknillistä opistoa. Opettajien saanti osoittautui hankalaksi. Etenkin ammattiaineiden virkoja oli vähän ja yleisen insinööripulan vuoksi niitäkin oli vaikea täyttää. Vakituisten opettajien viikkotuntimäärät saattoivat olla pahimmillaan 50–60 tuntia, ja sivutoimisten opettajien pätevyysvaatimuksista oli usein tingittävä.

Koulutuksen laajetessa tilanpuutteesta tuli suuri ongelma. Vuonna 1903 rakennetun teollisuuskoulun tilat kävivät auttamatta liian ahtaiksi. Pulaa oli erityisesti laboratoriotiloista. Ajoittain toimittiin monenlaisissa väliaikaistiloissa joista nimeltään erikoisin lienee Maaherran makasiini. Teollisuuskoulun rakennusta laajennettiin 1940- ja 1950-luvuilla kahdella lisäsiivellä ja 1960-luvun puolivälissä valmistui naapuriin, kadun toiselle puolelle, lisätilaksi uudisrakennus jota sitäkin on 1990-luvulla laajennettu.

Nykyisin insinöörikoulutusta annetaan kolmessa paikassa eri puolilla kaupunkia, vanhoissa tiloissa Sepänkadulla, Tunturipyörän teollisuuskiinteistöstä ammattikorkeakoulun tarpeisiin kunnostetussa rakennuksessa sekä uusimpana ICT-talossa, jossa toimitaan yhdessä turkulaisten yliopistojen elektroniikan ja tietotekniikan opetuksen kanssa. Nyt on suunnitteilla koko ammattikorkeakoulun toiminnan keskittäminen Kupittaalle, jonne on tarkoituksena pystyttää uudisrakennus ICT-talon ja Tunturipyörän kiinteistön väliin.

Turun yliopisto, Åbo Akademi ja Turun ammattikorkeakoulu toimivat tätä nykyä yhteisessä ICT-talossa.

Ammattikorkeakoulun myötä luovuttiin vähitellen myös tekniikasta ammattikorkeakoulun osastona ja siirryttiin organisaatioon, jossa tekniikka jaettiin kolmeen osaan. Näissä kaikissa on myös muiden koulutusalojen opetusta kuten luonnonvara- tai liiketoiminta-alaa.

Teknillinen oppilaitos oli aluksi valtion oppilaitos. 18.6.1993 valtioneuvosto teki kuitenkin periaatepäätöksen, jonka perusteella Turun teknillinen oppilaitos kunnallistettiin 1.8.1994. Seuraava vaihe on ammattikorkeakoulun muuttaminen osakeyhtiöksi. Yhtiö perustetaan näillä näkymin vuoden 2013 alusta ja opetus siirtyy yhtiön hoidettavaksi vuotta myöhemmin.

Lisää tietoa löytyy Turun teknillisen oppilaitoksen historiikeista vuosilta 1949 ja 1999.



Raimo Hyvönen

Kirjoittaja on vaikuttanut pitkään Turussa insinöörikouluttajana ja koulutuksen kehittäjänä, mm. Turun ammattikorkeakoulun vararehtorina, sekä Korkeakoulujen arviointineuvostossa. 

Vanhat konkarit muistelevat osa 3/3

Tuokiokuvia matkan varrelta

60-luku räjäytti insinöörikoulutuksen

Insinöörikoulutuksen määrät olivat sotien jälkeenkin vielä todella pieniä, valtaosa suomalaisistakin asui silloin vielä maalla. Mutta sitten elinkeinoelämän raju muutos tarvitsi tuhansittain tekniikan osaajia. 60-luvulla laajennettiin insinöörikoulutusta räjähdysmäisesti. Niin insinöörikoulutus alkoi Kuopiossakin vuonna 1961.

Kuopiossa, kuten muuallakin sisäänottomäärät kasvoivat jatkuvasti vuosien varrella. Rakennus- ja koneosaston lisäksi Kuopioon saatiin sähköosastokin. Rakennusosasto oli suurin ja otti enimmillään noin 120 insinööriopiskelijaa vuosittain sisään. Oppilaitoksen uusi rakennus oli suunniteltu 900 oppilaalle, 1980-luvulla se laajennettiin 1200 oppilaalle, ja sekin kävi jo ahtaaksi ennen kuin 90-luvun lamavuodet ym. muutokset vaativat supistuksia. 

Kuten monella muullakin paikkakunnalla, Kuopiossakin insinöörikoulutus alkoi vanhan ajan kauniissa monumenttirakennuksessa. Rakennus vaurioitui pommituksissa ja korjauksen yhteydessä siihen laajennettiin kolmas kerros.

Kirjoittaja kulki koko oppikouluaikansa kuvassa näkyvän kadunkulman kautta lyseolle. Mieleen piirtyi pitkissä tummissa takeissa tuosta pääovesta kulkeneet tiukan näköiset opettajat ja usein piirustusplanssit ja hakaviivaimet kainaloissaan liikkuneet opiskelijat – hekin aikamiehiä oppikoulupoikaan verrattuna. Itse ehdin tuntiopettajana mukaan ensimmäisten insinööriopiskelijoiden ollessa 4. luokalla syksyllä 1964.

Olipa virallista ja synkkää

Laitoksen jäykkä tunnelma iski tulijaa silmille. Ei häivähdystäkään teekkariajan iloisesta menosta. Ei tippaakaan siitä reippaudesta, mitä Helsingin liike-elämä oli nuorelle työpäällikölle tarjonnut. Asetukset ja muut määräykset tuntuivat henkivän joka paikassa. Kalle Päätalon kuvaukset Tampereelta tuntuivat tutuilta. Teititeltiin, niin oppilaita kuin alkuun monia vanhempia opettajiakin. Opettajanoviisille oli sitten kauhun hetki, kun "talo-nelosen" luokkaan astuessa aikuiset miehet nousivat ylös. Aika mursi sitten tuon tavan. Vähitellen katosi myös oppilaiden teitittelykin. Katosi niin perusteellisesti, että jos 1990-luvulla joku opiskelija tullessaan rehtorin huoneeseen teititteli, niin heti arvasi, että veitikka oli lähetetty selvittämään jotakin tekemäänsä tosi kolttosta.

Tilanne kääntyy vähitellen

Oppilaitoksen laajeneva toiminta vaati opettajien runsasta lisäämistä. Uudet nuoret toivat mukanaan uuden hengen. Opettajajoukon tavaksi muodostui myös tulla aina välitunneilla opettajainhuoneeseen kahville ja juttelemaan. Joukko alkoi sulaa yhteen. Välitunnilla rehtorikin kertoi kaikki tärkeät uutisensa. Tiedonkulku oli nopeaa, ei mikään AMK tänään pysty samaan. Välitunti päättyi aina ja käytävän täydeltä siirryttiin luokkiin jakamaan tietoutta. Kivaa oli ja työtä tehtiin tosissaan.

Arkkitehti Toivo Korhosen suunnittelema ja 1960-luvun lopulla valmistunut Kuopion teknillisen oppilaitoksen uusi rakennus. Ajan henkeä, puhdasoppisia suoria linjoja. Laboratoriorakennus edessä, päärakennus takana. 

Opetussuunnitelmatyötä

Insinöörikoulutuksessa 60-luvulla opetussuunnitelmien uusintatarve oli tosi suuri. Ensin oltiin täysin jälkeen jääneitä, sitten juostiin kilpaa tekniikan kehittymisen ja määräysten uudistumisen kanssa. OPSit olivat valtakunnallisia ja työryhmät olivat töissä miltei jatkuvasti. Esimerkiksi rakennusalalla yleensä OPS-työryhmä koostui Tampereen, Oulun ja Kuopion edustajista. Työn tulos alistettiin muiden laitosten lausunnoille, minkä jälkeen ne vähitellen astuivat voimaan. Kankeaa? Ehkä. Mutta olipa OPSien sisältökin sitten harkittua. Vain laajalla yhteistyöllä ammattikorkeakoulut pääsevät tänään samaan.

Ammattiaineiden opettajat haukkuivat aina tuoreet OPSit. Kielien ja uusien ajankohtaisten asioiden laajempi mukaan otto oli vähentänyt ammattiaineiden tunteja. Häpeällistä! Vielä 50–60-luvulla oppikouluissakin annettu neuvo, että jos ei halua lukea kieliä, niin tulee valita teknillinen opisto, alkoi jo 70-luvulla olla menneen talven lumia.

Oppitunteja vähennettäessä opetushallitus aina korosti, että tulee parantaa opetusmenetelmiä. Naivi kommentti. Kyllä ennenkin oli ollut loistavia opettajia. AMK-uudistuksen yhteydessä sitten alettiin laskea opintojen laajuutta oppituntien ja opiskelijan kotityön summana. Opiskelijan kotityönhän sai halvalla arvioitua isoksikin!

Eikö ennen tehty kotitöitä? Taas palautuu mieleen Kalle Päätalon tekstit. Eivät tainneet nuo pojat tuolloinkaan pistää viihteelle oppituntien jälkeen, vaikka oppitunteja olikin enemmän. Miksi koko asiassa ei voitu reilusti puhua rahan puutteesta?

Vanhoilla systeemeillä laadukasta jälkeä

Teimme aikoinaan innolla lukujärjestyksiä käsin laattanappuloita sopivaan taulupohjaan asetellen. Hymyilyttävääkö? Ehkä, mutta noille tuloksille ei ole syytä hymyillä. Jos päivän kaikki tunnit olivat luentoja, päivän pituus oli korkeintaan 8 tuntia. 10 tunnin päivän sai tehdä, jos siihen sisältyi vähintään 4 harjoitustuntia. Asiallinen ruokatunti tuli olla joka päivä. Lukujärjestykset tarkastettiin Helsingissä. Keskeistä asiassa oli, että oppilaan vastaanottokyvyllä ymmärrettiin olevan rajat.

Pitkään maamme tekuista vastannut neuvos totesi kerran, että "yksi asia, mitä ei koskaan pidä antaa opettajien ja oppilaiden päätettäväksi, on lukujärjestys. Ne saavat viikon 36 tuntia sovitetuksi keskelle viikkoa puoleentoista vuorokauteen, käyvät tuon hetken paikalla ja palaavat kevyin mielin kotiinsa." Arkipäivää riittävästi nähneen miehen kitkerä päätelmä.

Lukukauden pituudesta voitaisiin kai kertoa ihan vastaavaa.

Insinöörikoulutuksen myötätuulta

Suomalainen insinöörikoulutus teki menneinä vuosikymmeninä mahtavaa jälkeä. Paljon tuli joukkoa sisään ja miltei yhtä paljon valmistui. Elinkeinoelämä imi heidät yleensä miltei välittömästi. Vain muutamana lamakautena työllistymisessä oli viiveitä. Joskus yritykset lähettivät edustajiaan pestaamaan opiskelijoita jo ennen valmistumista, huimimmissa tapauksissa kosiskeltiin lähes koko luokkaa. 80–90-luvun taite mursi tämän kauden. Työ- ja talouselämä oli muuttunut, edessä oli monia uusia haasteita, lamakin tuli päälle.

Eräs ajanjakso päättyi. Myöhempi eri tahojen kritiikki puhuu tuon ajan koulutuksen kapea-alaisuudesta, fakkiasioiden painotuksesta, kielten, kaupallisten ja yhteiskunnallisten asioiden vähäisyydestä jne. Mutta – tuon ajan Suomi tarvitsi juuri noita ihmisiä, juuri tuolleen koulutettuja. He ovat tehneet mahtavan osan nykyiseen hyvinvointiimme. Monilla noista kasvateista on todella kova karriääri takanaan. Nyt etsimme uutta tulemista.

Opiskelijatko muuttuneet vuosien varrella?

Ennen opiskelijoilla oli yleensä mittavampi työkokemus, tänään paremmat koulutiedot ja opiskeluvalmiudet. 60-luvun alussa naisopiskelija oli harvinaisuus, nykyisin heitä voi olla jopa puolet luokasta. Aina on ollut vakavia puurtajia ja iloisia velikultia. Ennen opiskelun rahoitus oli monelle merkittävä huoli. Hylättyä koepaperia opiskelijalle tuolloin antaessa kohtasi usein jäisen ilmeen. Opiskelu oli vakava asia. Nykyään "hylsy" ei näytä pilaavan päivää. Tuo rentous lieneekin uutta. Kaiken kaikkiaan, muistan monia erinomaisia luokkia menneiltä vuosilta, mutta eivät 2010-luvulla TAMKissa opettamani viimeiset luokat niille häviä.


Raimo Jääskeläinen

Kirjoittaja on vaikuttanut tekniikan alan opetuksessa 1960-luvulta lähtien. Hän on ollut Kuopion teknillisessä oppilaitoksessa lehtorina, yliopettajana, osastonjohtajana, vararehtorina ja apulaisrehtorina, sittemmin KuTOLissa ja Pohjois-Savon ammattikorkeakoulussa rehtorina. Eläkkeelle jäätyäänkin hän toimi TAMKissa tuntiopettajana vuosina 2000–2012.

Vanhat konkarit muistelevat osa 2/3

Anne Mustonen haastatteli rehtori Veikko Valorintaa huhtikuussa 2012

Tekniikan tohtori Veikko Valorinta toimi Tampereen teknillisen opiston vararehtorina vuosina 1962–1965 ja rehtorina 1966–1981

”Teillähän on se Valorinta, kysykää siltä”

Veikko Valorinnan, 94, ensi kosketus Tampereen teknilliseen opistoon tapahtui sota-ajan jälkeen vuonna 1946, kun rehtori Jansson soitti ja pyysi häntä opettajaksi.

- Olin vain yhden vuoden, ja sitten tulikin aika pitkä paussi ennen kuin palasin. Olin töissä Lokomolla, tehtiin sotakorvaustavaroita ja takeita suuriin laivatilauksiin.

- Vuonna 1958 tuli lehtorin paikka auki. Epäröin asiaa vähän, mutta rehtori Talvitie kannusti, että ”paperit sisään vaan”. Teki vähän mieli jo muualle Lokomolta. Olin väitellyt tohtoriksi ja Lokomon johtaja Kivekäs arveli, että ”mistähän meillä tohtorille paikka löytyisi”. Ajattelin sen merkitsevän, että mene pois. Ei siihen aikaan teollisuudessa tohtoreita tarvittu.

Valorinta myöntää alussa vähän jännittäneensä opettamista. Oppilaat olivat vanhempia kuin nykyään, koska sota-aikaa oli välissä viisi vuotta, ja opiskelijoilla piti olla pakollinen työkokemuskin ennen opiskelua.

- Opetin ainakin raaka-aineoppia ja mekaanista teknologiaa. Vaikka oppilaat saattoivat olla itseäni vanhempia, he kunnioittivat opettajaa kyllä, se kun saattoi vaikuttaa numeroon.

Arvosanat Gaussin käyrällä

Rehtorin tehtävät aukesivat Veikko Valorinnalle vuonna 1962. Opiskelijamäärä kasvoi, kone- ja sähkötekniikan opetus muuttivat uudisrakennukseen Teiskontielle, koska Pyynikintiellä luokkatiloja oli vähän ja ryhmäkoot isoja, noin 40 oppilasta aina luokassa.

Teknillisen opiston uudisrakennusta suunniteltiin alun perin Teiskontien päähän, nykyisen Kalevan kirkon kohdalle, mutta tontti todettiin aivan liian pieneksi. Sitten kun uusi talo oli saatu valmiiksi Teiskontie 33:een, ei muuttoon ollut varattu rahaa lainkaan.

- Oppilaat sen muuton sitten tekivät. Konelaboratorion tunnit käytettiin muuttoon, yksi oppilas järjesti kuorma-auton, ja niin se muutto onnistui.

- Rahasta oli aina tiukkaa. Ammattikasvatushallitus eli AKH valvoi tarkasti rahankäyttöä. Sillä lailla Tampereella oli vaikutusvaltaa, että AKH aina kysyi, mitä Tampere ja Valorinta sanovat. Jos joku oppilas vaikka soitti AKH:een, sieltä sai vastauksen, että ”teillähän on se Valorinta, kysykää siltä”.

AKH määräsi tuntijaon ja opetussuunnitelmat olivat valtakunnallisia eli kaikilla oli sama OPS. Arviointikin oli määrätty. Luokan keskiarvo sai olla 7 (asteikolla 4–10) ja arvosanajakauman tuli noudattaa ns. Gaussin käyrää. Näin saatiin taso pysymään vakaana.

- Arviointilistat olivat isossa opettajanhuoneessa, ja siellä opettajat kävivät merkitsemässä numerot. Rehtorina sitten tarkistin, että kaikki arvosanat oli annettu. Ns. teknikkoluokilla eli teknikosta insinööreiksi opiskelevilla 3-vuotisilla linjoilla arvosanat aina meinasivat ylittyä, oppilaat kun olivat niin hyviä.

- Lukujärjestykset tehtiin niin, että vakituiset opettajat saivat jo keväällä ilmoittaa, mitä luokkaryhmiä ja aineita haluavat opettaa. Opettajat kutsuttiin sitten elokuussa tekemään lukujärjestykset. Tuntiopettajien hankinta kuului minulle, ja oli siinä aina kesäisin tekemistä, kun piti soitella 150 tuntiopettajaa töihin.

Koulumenestystä seurattiin tarkkaan

- Oppilasaines oli sekä hyvää että huonoa. Myöhemmin valtiovarainministerinä tunnetuksi tullut Iiro Viinanenkin oli oppilaana, minkä sain tietooni vasta myöhemmin. Oikein hyvä oppilas hän olikin, heillä oli Riihimäellä oma paja.

- Muistan myös erään tyttöoppilaan, joka koepaperiin kirjoitti: ”Anteeksi, en osaa enempää.” Ei tainnut valmistua muistikuvani mukaan. Yleensä oppilaat valmistuivat ajallaan eli neljässä vuodessa. Valmistuminen saattoi viivästyä, jos meni välillä töihin. Valmistumista edesauttoi pelko siitä, että jää luokalleen. Jos jäi luokalleen, joutui suorittamaan aineet uudelleen, ja sitä siis varottiin. Ja tietenkin oli myös se pykälä, että jos oli riittävän huono koulumenestys, ei enää saanut opiskella teknillisessä oppilaitoksessa. Opettajankokouksessa aina päätettiin, annetaanko pykälä vai ei.

Veikko Valorinta lähettää nykyopiskelijoille sellaisia terveisiä, että insinööriys on kovaa työtä. Hän kannustaa opiskelemaan kunnolla, jotta pärjää elämässä.

- Kyllä Suomen teollisuudella tulevaisuutta on, aina on uusia suunnitelmia, rahastahan kaikki on kiinni. Mutta koulutuksesta ei saa tinkiä, pitää pystyä kouluttamaan hyvin. Jos pystytään kouluttamaan yhtä hyvin kuin tähän asti, on insinööreillä kysyntää.

Vanhat konkarit muistelevat osa 1/3

Anne Mustonen haastatteli Niilo Saarikkoa keväällä 2012

Niilo (Nipa) Saarikko, 89, toimi Tampereen teknillisessä opistossa opettajana 28 vuotta

Tekun kasvatti ja nakkifakiiri

Niilo Saarikosta tuntui juhlavalta se päivä, kun hän pääsi lentokonetehtaalta opiskelemaan teknilliseen oppilaitokseen. Vuonna 1949 kolmivuotisen teknikkokoulutuksen aloitti 26 oppilasta, mutta kaikki eivät suinkaan valmistuneet, osa jäi luokalleen – herkästi jäi silloin luokalleen.

- Paljon oli matematiikkaa. Tehtäviä piti tehdä taululle. Minä en aina muistanut oikein tehtäviä tehdä. Kerran opettajan kutsu taululle kuuluikin, että ”tulkaapas taas Saarikko taululle munimaan”.

Heti kun teknikkotodistus oli saatu, Saarikko hyväksyttiin insinöörioppiin. Siinä luokassa puolet oli ylioppilaita. He saivat suomen ja ruotsin opetuksesta vapaata, jos opettaja niin harkitsi.

- Välillä oli vaikeita aineita, fysiikkaa, koneoppia ja varsinkin korkeampi matematiikka. Sain siitä ehdot, mutta lopulta hallitsin sen hyvin.

Pukeutumisen suhteen koulussa oli tarkkaa – puku päällä ja kravatti kaulassa – ja kuri oli kova.

- Seisomaan noustiin, kun opettaja tuli luokkaan tai vastattiin tehtyyn kysymykseen. Ja jos myöhästyi, piti aina pyytää anteeksi. Poissaolot merkittiin päiväkirjaan. Jos käyttäytyi huonosti, joutui vuodeksi pois. Elikkä erotettiin, ei saanut olla tenttimässäkään mitään.

Makkaranmyynti elämäntapana

Opiskeluaikana ja sen jälkeenkin kesällä, talvella viikonloppuisin ja iltaisin Niilo Saarikko myi nakkeja Tampereen keskustassa. Ei nyt ihan joka päivä, mutta melkein. Saarikko piirsi ja rakensi itse kopin makkaran myymistä varten.

- Hyvä siitä tulikin. Yöt pidin koppia Panttikonttorin autotallissa. Harmittaa vieläkin, että ahneuksissani myin sen kopin TV2:lle.

- Makkaranmyynnillä itseni elätin, ja aina minulla oli rahaa. Kun opettaja Wirzenius kauppasi kattokruunua koulussa, ei kellään oppilaalla ollut varaa sitä ostaa. Mutta minulla kun oli, ostin sen lampun. Wirzenius katui myöhemmin myyntiään ja olisi ostanut sen takaisin, mutta en myynyt.

Insinööriksi valmistuttuaan Saarikko osti makkararahoillaan talon vuonna 1957. Tamperelaiset muistavat hyvin Saarikon, ”Nakkifakiirin”, jolla ei ollut yhtään vapaata vappu- tai uudenvuoden aattoa 51 vuoteen.

- Tykkäsin siitä työstä, en kai sitä muuten yli 50 vuotta olisi tehnyt. Insinööriksi valmistuttuanikin myin makkaraa. Työpaikkoja olisi kyllä ollut, pyydettiin Tampellaan ja lentokonetehtaallekin olisin päässyt. En mennyt, kun ajattelin, että kyllä makkaran myynnillä elää.

Teku veti puoleensa uudestaan

- Sitten näin lehdessä ilmoituksen, että teknillisellä oppilaitoksella on auki deskriptiivisen geometrian tuntiopettajan paikka. Ajattelin, että en laita papereita menemään, vaan menen paikalle. Menin sitten paikalle ja puhuin rehtori Talvitien kanssa.

Niilo Saarikon koevuosi opettajana venähti 28 vuoden mittaiseksi.

- Loistopaikka teku oli. En oikein muista, olisivatko oppilaat paljoa sinä aikana muuttuneet, minusta ei. Viime aikoina ei kyllä enää kravattia pidetty.

- Yhden tarinan muistan, kun oppilas Tuunaista opetettiin, ettei sovi aina myöhästellä. Tehtiin sitten kerran niin, että koko luokka päätti myöhästyä. Tuunainen tuli ihmetellen luokkaan ja kysyi, että eikö tätä tuntia olekaan. Sitten alkoi muita oppilaita tulla sisään ja jokainen pyysi myöhästymistään anteeksi. Koko tunti siinä meni, kun oppilaita tuli luokkaan, jokainen anteeksipyyntöineen. Mutta ei sen jälkeen enää Tuunainen myöhästellyt!

Saarikko viihtyi opettajana niin pitkään kuin silloin oli sallittua, 65-vuotiaaksi.

Suomenkielisen insinöörikoulutuksen alkutaival Helsingissä

Insinöörien koulutus alkoi Helsingissä pian jatkosodan jälkeen, tammikuussa 1945. Tilanpuutteen vuoksi opetus hajautui eri puolille kaupunkia, kunnes Helsingin teknillinen opisto sai Teknilliseltä korkeakoululta vapautuneet tilat Bulevardilta.

Helsingin teknillinen opisto perustettiin 28.1.1943 annetulla asetuksella, mutta se pääsi aloittamaan toimintansa vasta 10.1.1945 silloisen päärakennuksen yläkerroksen vapauduttua sotasairaalakäytöstä Agricolankadulla.

Näiden Helsingin ensimmäisten insinöörien opiskeluaika oli kolme vuotta, ja tällöin noudatettiin vuonna 1940 annetun asetuksen mukaan kalenterivuoden mukaista lukuvuotta. Tammikuussa 1945 alkoi opetus kahdella insinööriluokalla:

• Koneosaston koneenrakennuksen opintosuunta: 118 pyrkijää, 43 aloittanutta
• Sähköosaston vahvavirtatekniikan opintosuunta: 83 pyrkijää, 40 aloittanutta 

Insinöörien koulutus alkoi Helsingissä tammikuussa 1945, kun Agricolankadulla sijaitseva
rakennus vapautui sotasairaalakäytöstä. Lähde: Höyrykoneesta tietotekniikkaan.

Vuonna 1947 koulutustarjontaan tuli edellä mainittujen lisäksi sähköosaston heikkovirtatekniikan opintosuunta. Opettajien saannin vaikeudesta johtuen se siirrettiin Tampereelta Helsinkiin opiskelijoineen ja laboratorioineen.

Syksyllä 1947 siirryttiin syyskuussa alkavaan ja toukokuussa päättyvään lukuvuoteen, ja syksystä 1948 alkaen insinöörikoulutuksen opetusaika muutettiin neljän lukuvuoden pituiseksi. Nämä molemmat muutokset koskivat koko valtakuntaa.

 

 

 

Toimitilojen hajaannuksesta Bulevardille

Helsingin teknillisen oppilaitoksen päärakennuksena toimi 1960-luvun puoliväliin saakka oppilaitoksen edeltäjää, Helsingin teollisuuskoulua varten rakennettu Agricolankatu 1-3. Rakennusta laajennettiin insinöörikoulutuksen aloittamisesta aiheutuneen tilantarpeen vuoksi 1947-1948 rakentamalla ullakkokerros opetustiloiksi.

Päärakennuksen ahtauden vuoksi oppilaitoksen toiminta jouduttiin hajauttamaan muun muassa lukuisiin vuokratiloihin. Niinpä 1960-luvun alkupuolella oppilaitos toimi seitsemässä eri osoitteessa eri puolilla Helsinkiä: Agricolankatu 1-3, Franzéninkatu 13, Vuorikatu 5, Kasarminkatu 16, Bulevardi 29, Abrahaminkatu 1-5 ja Kalliolanrinne 5.

Tilanpuute helpottui vasta Teknillisen korkeakoulun muutettua Otaniemeen 1960-luvun puolivälissä. Oppilaitos sai käyttöönsä TKK:n entisen päärakennuksen Bulevardilla sekä myöhemmin myös samassa pihapiirissä sijaitsevat Vanhan Kemian ja Uuden Kemian rakennukset sekä Albertinkadulla ja Eerikinkadulla sijainneet sähkölaboratorion ja konelaboratorion rakennukset.

Frans Anatolius Sjöström suunnitteli Bulevardin päärakennuksen vanhimman osan. Rakennus valmistui Polyteknillisen koulun käyttöön vuonna 1877. Lähde: Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto.

 

Päärakennus toista sataa vuotta koulutuskäytössä

Frans Anatolius Sjöström oli suunnitellut Bulevardi 31:ssä sijaitsevan päärakennuksen vanhimman osan Polyteknillistä koulua varten. Vuonna 1877 valmistunutta rakennusta laajennettiin vaakasuunnassa Gustaf Nyströmin suunnitelmien mukaisesti 1904 ja korotettiin Armas Lindgrenin suunnitelmaa noudattaen 1928, jolloin rakennus sai kutakuinkin nykyisen muotonsa. Rakennus vaurioitui sekä talvi- että jatkosodan pommituksissa, mutta vauriot korjattiin varsin nopeasti. Rakennus on pysynyt koulutuskäytössä; vuosikymmenten saatossa sitä ovat asuttaneet seuraavat opinahjot:

• 1877 Polyteknillinen koulu
• 1879 Polyteknillinen Opisto
• 1908 Suomen Teknillinen Korkeakoulu
• 1942 Teknillinen korkeakoulu
• 1964 Helsingin teknillinen oppilaitos
• 1996 Helsingin ammattikorkeakoulu
• 2008 Metropolia Ammattikorkeakoulu 

1800-luvulla rakennuksessa toimivat Polyteknillisen koulun ja opiston lisäksi Kouluylihallitus (Opetus- ja kulttuuriministeriön edeltäjä), Geologinen komisioni (Geologisen tutkimuskeskuksen edeltäjä), Teollisuushallitus (Kauppa- ja teollisuusministeriön edeltäjä) sekä Aineenkoetuslaitos (Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen edeltäjä). Valtion omistuksesta Helsingin kaupungin omistukseen päärakennus siirtyi vuonna 1995. 

Bulevardin päärakennus vaurioitui pahoin talvisodan ensimmäisen päivän pommituksessa 30.11.1939. Pommituksen aikaan rakennus kuului vielä Suomen Teknilliselle Korkeakoululle. Lähde: Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Bulevardin päässä sijaitseva päärakennus on pysynyt koulutuskäytössä 135 vuoden ajan. Ilmakuva on otettu rakennuksen viimeisimmän peruskorjauksen jälkeen vuonna 1996. Lähde: HTOL:n kuvapankki.

Pekka Sinivaara
Metropolia



Lähteet:

HTOL:n vuosikertomukset 1945 ja 1946
HTOL:n historiikki: Tekniikan 117 vuotta
Aulis Eskola: Mestarikoulusta ammattikorkeakouluksi 1881-1998
Panu Nykänen: Kortteli sataman laidalla, Suomen Teknillinen Korkeakoulu 1908-1941
Panu Nykänen: Otaniemen yhdyskunta, Teknillinen korkeakoulu 1942-2008

Insinöörikoulutus 100 vuotta, osa 5/5

1992-2012: Insinööri goes international

Ammattikorkeakoulujen kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle on ollut leimallista tietotekniikan ilmiömäinen kehitys sekä koulutuksen ja työelämän kansainvälistyminen.

Lukuisat tahot olivat pitäneet opistoasteen kehittämistä ammattikorkeakouluiksi turhankin rohkeana ja jopa epäilyttävänä tavoitteena ennen ammattikorkeakoulukokeilun käynnistymistä vuonna 1991. Jännitteitä syntyi niin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kuin eri alojen välille. Suomen teknillinen seura esimerkiksi epäili, että monialaiset ammattikorkeakoulut uhkaisivat insinöörikoulutuksen asemaa.

Elinkeinorakenteen muuttuminen edellytti kuitenkin koulutustason kohottamista muun muassa teollisuudessa. Samaan aikaan kansainvälistyminen ja Euroopan yhdentyminen vaativat koulutuksen kansainvälistä vertailtavuutta ja tutkintojen vastaavuutta. Opistoasteen koulutusta ryhdyttiinkin kehittämään osana korkeakoulutusta muun muassa saksalaisen ja hollantilaisen ammattikorkeakoulujärjestelmän jalanjäljissä.

Kansainvälisen toiminnan ja opiskelijoiden kielitaidon kohentaminen olivat yksi keskeinen ammattikorkeakouluille asetettu tavoite. Lisäksi tavoitteena oli kohottaa opettajien pätevyyttä, tiivistää yhteistyötä työelämän kanssa ja luoda korkeakoulutasoiset kirjasto- ja tietopalvelut. Kokeiluvaiheen kiistakapuloiksi muodostuivat muun muassa ammattikorkeakoulujen rahoitus ja hallinto sekä niissä tehtävä tutkimus.

Kesäkuussa 1994 valtioneuvosto hyväksyi kiistoista huolimatta korkeakoulutuksen kehittämissuunnitelman, joka sisälsi tiede- ja taidekorkeakoulujen lisäksi ammattikorkeakoulut. Eduskunta hyväksyi lain ammattikorkeakouluista jo seuraavana vuonna, ja lopullisesti muun muassa insinöörikoulutuksesta tuli korkeakoulutusta vuonna 1996, kun ensimmäiset vakinaiset ammattikorkeakoulut aloittivat toimintansa.

Tietotekniikka määrää tahdin 1990-luvulla

Opetusministeriö oli edellyttänyt väliaikaisilta ammattikorkeakouluilta merkittäviä satsauksia tieto- ja viestintätekniikan laitteistoon, osaamiseen ja koulutukseen, mikä toimi myöhemmin myös yhtenä mittarina ammattikorkeakoululuvan saamiselle. 1990-luvun edetessä tietotekniikka ja internet tulivat yhä useamman ulottuville, mikä loi suuret odotukset alan tuotteille ja palveluille. Tietoliikennetekniikan koulutuspaikkoja lisättiin työelämän toiveesta, ja moni insinööriopiskelija työllistyi alalle jo ennen valmistumista.

2000-luvun lähestyessä tietotekniikka-alan yritysten markkina-arvot kohosivat mielikuvituksellisiin mittoihin maailmanlaajuisesti. Syntyi niin kutsuttu it-kupla, joka puhkesi useiden alan yritysten mennessä konkurssiin 2000-luvun alussa. Suuri määrä suomalaisiakin tietotekniikkainsinöörejä jäi yhtäkkiä työttömiksi, ja alan koulutuspaikkoja jyvitettiin jälleen muille tekniikan aloille.

Saksa ja Kiina kutsuvat suomalaisinsinöörejä

Vientiteollisuus on ollut pienelle Suomelle elinehto jo sen sadan vuoden ajan, joka insinöörejä on koulutettu. Euroopan yhdentymisen ja talouden globalisaation myötä kilpailu niin työstä kuin tekijöistä käydään kuitenkin yhä enemmän maailmanlaajuisilla markkinoilla.

Esimerkiksi suomalaisen teknologiateollisuuden ulkomaisissa tytäryhtiöissä työskenteli vielä vuonna 2000 vajaat 140 000 ihmistä. 10 vuotta myöhemmin työntekijöitä oli jo yli 300 000. Suomessa työntekijöiden määrä oli pysynyt samaan aikaan ennallaan. Siinä missä osa teollisuuden työpaikoista on siirtynyt edullisen tuotannon maihin, myös insinööreille on tarjoutunut uusia mahdollisuuksia kansainvälisissä tehtävissä.

Työntekijöiden liikkuvuus helpottui huomattavasti muun muassa vuonna 1995 Suomen liityttyä Euroopan Unioniin. 2000-luvulla yhä useampi insinööri päätyykin työskentelemään EU:n alueelle, Kiinaan tai Yhdysvaltoihin. Osa työllistyy suoraan ulkomaisen yrityksen palvelukseen, osa lähtee muille maille komennukselle tai yrittäjiksi.

– Kansainvälisyys on insinöörien työssä arkipäivää, mikä näkyy muun muassa siinä, että englannin kieli on yleinen työväline. Sitä ei enää niinkään lueta kielitaitoon, vaan englannin osaaminen on enemmänkin perusedellytys, sanoo Uuden Insinööriliiton tutkimuspäällikkö Aila Tähtitanner.

Yhdeksän kymmenestä käyttää vierasta kieltä

UIL keräsi tietoja insinöörien työn kansainvälisyydestä syksyllä 2003. Jo silloin joka neljännen insinöörin työkieli oli englanti, ja joka kuudennella oli alaisia tai vetämänsä projektiryhmän jäseniä toisessa maassa. Ulkomailla oli työskennellyt noin joka kuudes insinööri, tyypillisesti 1-3 vuoden ajan.

– Tehtäväalueet ulkomailla työskennellessä olivat monipuolisempia kuin kotimaassa. Paljon oli tehty kaupallisia tehtäviä, tuotekehitystä, käyttö- ja ylläpitoluonteisia tehtäviä sekä tuotantoon liittyviä tehtäviä, Tähtitanner selvittää. Insinöörit kertoivat työnsä kansainvälistymisestä muun muassa seuraavaa:

•  40 % osallistuu joskus projekteihin, huoltoihin tai asennuksiin vieraassa maassa
•  50 % kouluttaa tai pitää esitelmiä vieraalla kielellä
•  60 % toimii kansainvälisessä verkostossa
•  70 % osallistuu vieraskielisiin konferensseihin, seminaareihin tai koulutuksiin
•  80 % käyttää joskus vierasta kieltä kokouksissa
•  90 % käyttää vierasta kieltä sähköpostiyhteyksissään

Esitetyt prosentit on pyöristetty lähimpään kymmeneen. Tutkimuspäällikkö Tähtitanner arvioi, että insinöörikoulutuksen 100. juhlavuotena luvut ovat merkittävästi suuremmat kuin kyselyä tehtäessä yhdeksän vuotta sitten.



Lähteinä mm:
Insinöörin etiikka tietoyhteiskunnassa – Versio 2.0
Katsaus Suomen ammattikorkeakoulujärjestelmään
Omalla tiellä – Ammattikorkeakoulut kymmenen vuotta

www.arene.fi
www.teknologiateollisuus.fi
www.uil.fi

Insinöörikoulutus 100 vuotta, osa 4/5

Apple II julkaistiin vuonna 1977 - samalla
vuosikymmenellä, kun Raaheen perustetiin
ajanmukaisesti tietokonealan oppilaitos.

Kuvalähde: oldcomputers.net

1972-1991: Kohti korkeakouluinsinööriä

Suomalainen opistoinsinööri rankataan kansainvälisessä vertailussa korkeimpaan kastiin. Tietotekniikan ja ympäristötietoisuuden orastaessa käynnistyy myös muutos opistoista ammattikorkeakouluiksi.

 

Insinöörit olivat pysytelleet pitkälti sivustakatsojina 1960-luvulla kirvonneessa keskustelussa, joka koski teknologian yhteiskunnallisia ja ympäristöön kohdistuvia vaikutuksia. 1970- ja 1980-lukujen aikana tilanne kuitenkin muuttui. Ammattikunta alkoi tuoda esiin vahvan uskonsa tekniikkaan myös ympäristönsuojelussa ja kehittää oma-aloitteisesti ympäristöä säästävää teknologiaa.

Orastavan ympäristöajattelun lisäksi vuosikymmeniä leimasi tietotekniikan kehittyminen sekä mittava, mutta hidas muutos insinöörien koulutuksessa.

Jo 1920-luvulta lähtien keskusteluun aika ajoin noussut ajatus insinöörikorkeakoulusta oli saanut tuulta purjeisiin Teknillisen koulutuksen komitean esityksestä, jonka mukaan teknilliset opistot tulisi korvata insinöörikorkeakouluilla. Vuonna 1971 valmistuneessa mietinnössä oli esitetty, että insinöörikorkeakouluissa voisi suorittaa ylemmän tai alemman insinööritutkinnon. Ylemmän tutkinnon laajuus vastaisi kandidaatin tutkintoa.

Ensimmäistä insinöörikorkeakoulua ryhdyttiin puuhaamaan heti 1970-luvun alussa Lahteen. Kapuloita rattaisiin heitti opetusministeri Jaakko Itälän komitea, jonka esitys koko koulutusjärjestelmän uudistamisesta jätti Teknillisen koulutuksen komitean pohdinnat varjoonsa. Tämä oli takaisku insinöörikorkeakoulua ajaneille tahoille, sillä insinöörikoulutusta päätettiin kehittää osana keskiasteen koulutusta. Keskustelu ei kuitenkaan ollut lopullisesti ohi.

Ylintä kansainvälistä tasoa

Teknillisissä opistoissa lisättiin 1970-luvun aikana erityisesti automaation ja tietotekniikan opetusta. Uusia opistoja perustettiin Kokkolaan, Mikkeliin sekä Raaheen, jonne tuli ajanmukaisesti tietokonealan oppilaitos. Valmistuvien määrät pysyivät jokseenkin tasaisina, mutta 1970-luvun loppuvuosina Suomea piinasi työttömyys, joka ulottui myös insinööreihin.

1980-luvulle tultaessa työllisyystilanne koheni onneksi nopeasti. Talouden voimakas kasvu ja vahva aluepoliittinen ajattelu johtivat vuosikymmenen aikana vielä yhdeksän uuden opiston perustamiseen. Koulutusmäärä tuplaantui, ja vuosikymmenen lopulla insinöörejä valmistui noin 4000 vuosittain.

Suomalainen insinöörikoulutus vastasi vuonna 1980 tehdyn selvityksen mukaan kansainvälisessä vertailussa ylintä luokkaa. Vuonna 1986 European Federation of National Engineering Associations (FEANI) teki virallisen päätöksen, jonka mukaan Suomen insinöörikoulutus vastasi Euroopan DI-tasoa.

Alku ammattikorkeakouluille

Sattumaa tai ei, vain vuosi FEANIn päätöksen jälkeen insinöörikoulutuksen sijoittuminen suomalaisessa koulutusjärjestelmässä alkoi lopultakin kirkastua. Laki ammatillisista oppilaitoksista määritteli insinöörikoulutuksen ammatilliseksi korkea-asteen koulutukseksi. Opetusministeriössä ryhdyttiin pohjustamaan ammattikorkeakoulujärjestelmän toteuttamista.

Ammattikorkeakoulukokeilu aloitettiin eri alojen opistojen yhteistyönä 22 väliaikaisessa ammattikorkeakoulussa elokuussa 1991. Insinööriliitto ei ollut aluksi järin tyytyväinen monialaisiin ammattikorkeakouluihin, mutta myöhemmin liitossakin todettiin, että ratkaisu tarjosi opiskelijoille enemmän valinnanvapautta ja mahdollisuuksia muun muassa kielten opiskeluun sekä kansainvälistymiseen.

Oven avaaminen kansainvälistymiselle olikin kenties tarpeellisempaa kuin vuonna 1991 osattiin edes odottaa. Kylmän sodan päättyminen, Neuvostoliiton romahtaminen, 1990-luvun alkuvuosien lama, Euroopan integraatio ja talouden globalisaatio muuttivat insinöörin työn seuraavina vuosikymmeninä yhä kansainvälisemmäksi.



Lähteinä mm:
Höyrykoneesta tietotekniikkaan – 100 vuotta teknikko- ja insinöörikoulutusta
Insinööriliiton historia
Viides sääty – insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa


Viimeisessä osassa ammattikorkeakoulut vakinaistetaan ja Suomi liittyy Euroopan Unioniin. Maassa syntyy ja poksahtaa it-kupla. Tuotantoa ja työpaikkoja siirtyy markkinoiden vapauttamisen ja globalisaation myötä yhä enemmän halpoihin Aasian maihin. Moni insinöörikin lähtee työkomennukselle Kiinaan. 

Sabina Mäki

Insinöörikoulutus 100 vuotta, osa 3/5

1952-1971: Insinöörikoulutus laajenee maakuntiin

Sotien ja sotakorvausten päätyttyä Suomi sai viimein tilaisuuden hyödyntää pitkälle kehittynyttä teollisuuttaan omiin tarpeisiinsa. Jälleenrakennus, kaupungistuminen ja teollistumisen eteneminen moninkertaistivat insinöörien kysynnän kautta maan.

Vuosi 1952 oli varsinainen merkkipaalu Suomen historiassa – eikä vain siksi, että insinöörikoulutus täytti 40 vuotta. Syyskuussa 1952 Suomesta lähti viimeinen sotakorvausjuna Neuvostoliittoon. Siitä käynnistyi vimmakas jälleenrakentamisen ja teollistumisen aika, jonka kivijalkana säilyi sotakorvausteollisuuden jäljiltä metalliteollisuus.

Sotien ja sotakorvausten aikana Suomen teollisuus oli rationalisoitu ja standardisoitu, ja insinöörit olivat lipuneet teollistuvan yhteiskunnan ytimeen. Tämä oli edellyttänyt lojaalisuutta maan poliittiselle johdolle, mutta palkkioksi insinöörit olivat lopultakin saavuttaneet sen yhteiskunnallisen aseman, jota ammattikunta oli koulutuksen käynnistymisestä saakka tavoitellut.

Teollisuuden kehittyessä myös koulutusta oli ajanmukaistettava. Insinöörien koulutuksessa tehtiinkin mittava sisällöllinen uudistus vuonna 1954. Uusi opetussuunnitelma jakoi koulutuksen yleisiin aineisiin, yleisiin ammattiaineisiin, erikoisammattiaineisiin sekä johtamistaidollisiin ja sosiaalisiin aineisiin. Opetuksessa alkoi korostua teknisten taitojen ja tietojen lisäksi johtaminen sekä tuotantotekniikka ja -talous.

Teknillisiä opistoja rakennettiin 1960-luvulla pikavauhtia.

Lappeenrannan teknillisen opiston toiminta käynnistyi heti 1961.

Kuva:Lappeenrannan teknillinen yliopisto/arkisto

Julkiset virat työn takana

Vaikka insinöörejä oli koulutettu jo vuosikymmenten ajan, ei koulutus ollut edelleenkään pätevyys-
vaatimuksena julkisiin virkoihin. Esimerkiksi posti- ja lennätin-laitokseen oli kyllä perustettu insinöörinvirkoja jo vuonna 1937, ja puolustusvoimissakin voitiin ylentää insinöörejä insinöörimajureiksi vuodesta 1941 lähtien. Virkatarjonta oli kuitenkin suppea.

Jonkinmoinen ratkaisu ongelmaan löytyi vuonna 1956, jolloin insinööri-
koulutus alettiin huomioida paremmin lukuisten julkisten virkojen pätevyysvaatimuksissa. Insinöörien ja diplomi-insinöörien kilpailuasetelman vuoksi ovet aukenivat käytännössä kuitenkin nihkeästi.







Teknilliset opistot leviävät ympäri maan

Insinöörien määrä kasvoi 1950-luvun edetessä lähes nelinkertaiseksi. Silti tekniikan alan koulutustarvetta pähkäillyt komitea suositteli vuonna 1958 opistoinsinöörien aloituspaikkojen lisäämistä asteittain 400:sta 1300:een vuoteen 1970 mennessä. Määrä perustui kansainvälisiin vertailuihin.

1960-luvun käynnistyessä teollisuus ja rakentaminen yltyivät talouden nousun ja kaupungistumisen myötä ennennäkemättömään kasvuun. Tekniikan alan työvoimapulan paisuessa valtio päätti perustaa uusia teknillisiä opistoja pikavauhtia. Jo vuonna 1960 perustettiin opistot Ouluun ja Lahteen, seuraavina vuosina vielä Lappeenrantaan, Vaasaan ja Kuopioon (1961), Kotkaan (1962) ja Jyväskylään (1963). Vuonna 1961 perustettiin lisäksi kunnan ylläpitämä opisto Poriin sekä yksityinen opisto Joensuuhun.

Insinöörien akuutin tarpeen lisäksi lukuisten opistojen perustamiseen vaikutti Urho Kekkosen presidenttikaudella voimistunut aluepoliittinen ajattelu. Koko 1960-luku olikin massiivista insinöörikoulutuksen laajenemisen aikaa. Maahan rakennettiin uusia moderneja oppilaitoksia tilavine laboratorioineen, ja sotavuosien opettajapulan jälkeen perustettiin viimein runsain mitoin opettajien virkoja.

Työttömyyskassa ja opintolainojen takaus käynnistyvät

Insinööriopiskelijoiden määrän kasvaessa Insinööriliitto ryhtyi takaamaan opiskelijoiden opintolainoja vuonna 1964. Viisi vuotta myöhemmin myös valtio ryhtyi takaamaan lainoja, joten liiton takaustoiminta loppui 1970-luvun puolella tarpeettomana.

Keväällä 1967 valmistuneilla insinööreillä oli ensimmäistä kertaa vaikeuksia työpaikan saannissa, minkä vuoksi alan liitoissa ryhdyttiin keskustelemaan työttömyyskassan tarpeellisuudesta. Kassa perustettiin kaksi vuotta myöhemmin, ja ajan kuluessa siihen liittyi lukuisia tekniikan alan liittoja. Kassa itsenäistyi vasta vuonna 1992.

Koulutus oli ollut jatkuvassa turbulenssissa sotien aikana ja niiden jälkeen, mutta mullistukset eivät suinkaan olleet ohi. 1960-luvun viimeisinä vuosina teknillisten oppilaitosten opetusohjelmiin lisättiin atk-opetus – joskin vapaaehtoisena aineena, sillä laitteita ja opettajia oli vielä vaikea saada. Vapaaehtoista tai ei, insinöörien koulutuksessa ja työssä oli alkamassa uusi aikakausi, jollaista ei osattu vielä kuvitellakaan.



Lähteet:
Höyrykoneesta tietotekniikkaan – 100 vuotta teknikko- ja insinöörikoulutusta
Insinööriliiton historia
Viides sääty – insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa


Seuraavassa osassa Suomessa nähdään ensimmäinen laaja insinöörityöttömyys. Samoihin aikoihin insinöörikoulutuksesta tulee korkea-asteen koulutusta, ja tietotekniikan kehitys mullistaa insinöörin koulutuksen ja työn.  

Sabina Mäki

Insinöörikoulutus 100 vuotta, osa 2/5

1932-1951: Vaikeudet vahvistavat insinöörikoulutusta

1930-luvun lama ja sitä seuranneet sotavuodet myllersivät muun yhteiskunnan ohella myös insinöörikoulutusta. Sotavuosien lamaannuksen jälkeen koulutus levisi Helsinkiin ja Turkuun, ja insinöörien määrä alkoi moninkertaistua.

Insinööriopiskelijoiden määrä säilyi pienenä aina 1930-luvun alkuvuosiin saakka. Heti lamavuosien jälkeen insinöörien tarve ja koulutuksen suosio alkoivat kuitenkin kasvaa käsi kädessä kohenevan talouden kanssa.

Tekniikan koulutuksen sisältöjä ja opiskelijamääriä ohjattiin jo varhain teollisuuden tarpeiden mukaan. Opiskelijamääristä sekä uusien osastojen ja opintosuuntien perustamista päätti kauppa- ja teollisuusministeriö.

Tampereen teknilliseen opistoon oli perustettu 1920-luvun lopulla alkuperäisten neljän osaston lisäksi uusi fysikaalissähkökemiallinen osasto. Koulutus laajeni edelleen, kun teollisuuden ja alan liittojen esityksestä perustettiin vuosina 1938–1941 sähköosaston yhteyteen heikkovirtatekniikan opintosuunta ja koneosaston yhteyteen lentokone- ja autotekniikan opintosuunnat. Uudet opintosuunnat näyttivät Suomen teollisuuden suunnan.

Sotavuodet pahentavat insinööripulaa

Laajentumisen myötä insinööriopiskelijoiden määrä kasvoi 1930-luvun aikana kolminkertaiseksi noin sadasta lähes kolmeensataan opiskelijaan. Uudet vaikeudet kolkuttelivat kuitenkin ovella. Talvisodan syttyminen katkaisi opetuksen 1. joulukuuta 1939, kun suuri osa opettajista ja opiskelijoista lähti rintamalle.

Lukuvuosi jatkui seuraavan kerran vasta 1. elokuuta 1940. Koska maa tarvitsi insinöörejä kipeästi, päntättiin opistossa seuraavaan kesäkuuhun mennessä kahden lukuvuoden asiat. Talvisota oli jättänyt ammattikuntaan jäljen, joka näkyi Tampereen teknillisen oppilaitoksen neuvottelukunnan puheenjohtajan, E. H. Liljeroosin puheessa:

”Ehkä te saatte näissä suojissa päättää valmennuksenne ja siirtyä elämäntyötänne suorittamaan onnellisina rauhanvuosina. - - Antakaa hiljaisuudessa mieleenne syventyä tahto palvella työllänne isänmaata. Älkää iloitko jokaisesta toimintanne saavutuksesta siksi että se tuottaa Teille itsellenne kunniaa, vaan iloitkaa siitä siksi että se tuottaa menestystä maalle ja yhteiskunnalle.”

Seuraava lukuvuosi ei koskaan alkanut. Kesäkuussa 1941 syttyi jatkosota, joka lamaannutti opiston toiminnan jälleen, tällä kertaa lähes kolmeksi vuodeksi.

Jo 1930-luvun lopulla tehdyt pohjoismaiset vertailut olivat osoittaneet, että teollistuva Suomi tarvitsisi koulutettuja insinöörejä huomattavasti enemmän. Oli selvää, että insinööreistä olisi sotien jälkeen huutava pula. Kolmannen vuoden insinööriopiskelijat pääsivätkin viimeistelemään tutkintonsa rintamalta pienissä erissä erityisjärjestelyin. Tämä ei kuitenkaan riittänyt – etenkään, kun talvi- ja jatkosota veivät yhteensä 48 insinööriopiskelijan hengen.

Syksyllä 1938 aloittaneen kurssin opiskelu keskeytyi sotien vuoksi kahdesti. Suuri osa kurssista pääsi rintamalta opintolomalle ja suoritti opintonsa loppuun tammikuussa 1943. (Kuva kirjasta Tampereen teknillinen oppilaitos 1886-1986.)

Koulutus laajenee, insinööri saa tutkintonimen

Sodan vielä myllertäessä tehtiin päätös, että myös Helsinkiin ja Turkuun perustettaisiin omat teknilliset opistot. Ne aloittivat toimintansa tammikuussa 1945.

Sotavuosien vaikeuksien keskellä tehtiin myös kolme vuosikymmentä odotettu päätös teknillisistä oppilaitoksista valmistuvien tutkintonimistä. Kaksivuotisesta teknillisestä koulusta sai edelleen teknikon tutkinnon, mutta teknillisestä opistosta valmistuneet saivat ryhtyä käyttämään jo 1920-luvulla vakiintunutta insinöörin arvonimeä myös virallisissa yhteyksissä.

Sotien päättyessä opistoissa tiedettiin varautua varsinaiseen hakijatulvaan. Sotakorvausteollisuus sitoi kuitenkin suuren osan insinööreistä, ja varsinkin konetekniikan opettajista oli pulaa. Opettajapulan vuoksi osa opiskelijoista jouduttiin jopa lomauttamaan. Tämä väliaikainen opettajapula ei kuitenkaan estänyt laajentamasta kolmivuotista insinöörikoulutusta nelivuotiseksi vuonna 1948.

Jatkosodasta ja opettajapulasta huolimatta insinöörien määrä moninkertaistui 1940-luvun aikana. Vuonna 1939 Tampereelta valmistuneita insinöörejä oli ollut 737. 1950-luvulle tultaessa koulutettuja insinöörejä arvioitiin olevan jo noin 3000.


Lähteet

Insinööriliiton historia
Tampereen teknillinen oppilaitos 1886-1961
Tampereen teknillinen oppilaitos 1886-1986


Juttusarjassa tarkastellaan insinöörikoulutuksen 100-vuotista historiaa 20 vuoden jaksoissa. Seuraavassa osassa Suomi maksaa viimeiset sotakorvaukset ja ryhtyy rakentamaan hyvinvointiyhteiskuntaa. Millainen rooli insinööreillä ja insinöörikoulutuksella on 1950- ja 1960-luvuilla? Miksi koulutus leviää 1960-luvulla miltei jokaiseen maakuntaan? 

Sabina Mäki

Insinöörikoulutus 100 vuotta, osa 1/5

Teknilliselle opistolle suunniteltu 

rakennus valmistui 1915.

1912-1931: Tampereen teknillinen opisto raivaa tietä insinööreille

Insinöörien kouluttaminen alkoi Tampereella 100 vuotta sitten ”niitten nuorukaisten hyväksi, jotka lyseosta lähteneinä eivät pyri korkeakouluihin, vaan haluavat kääntyä käytännöllisille aloille”. Mallia koulutukseen haettiin Keski-Euroopasta.

Teollistumisen kiihtyessä Suomeen oli perustettu 1800-luvun puolivälissä teknillisiä reaalikouluja, jotka vuonna 1885 korvattiin teollisuuskouluilla. Niissä koulutettiin Suomen ensimmäiset mestarit ja työnjohtajat teollisuuden eri aloille.

Keskustelu uuden koulutusalan sisällöstä, laajuudesta ja siihen vaadittavasta pohjakoulutuksesta kävi vilkkaana. Vuonna 1903 Tampereen teknillinen klubi esitti koulutusalan kokonaisuudistusta. Teollisuushallitukselle huomautettiin, ettei maassa ollut koulutusta niille, jotka halusivat valmistua teollisuuden palvelukseen keskikoulun jälkeen.

Senaatin asettama komitea selvitti asiaa, ja esitti vuonna 1907, että:

” - - ei voinut tulla muuhun johtopäätökseen kuin että jotain on tehtävä niitten nuorukaisten hyväksi, jotka lyseosta lähteneinä eivät pyri korkeakouluihin, vaan haluavat kääntyä käytännöllisille aloille. Teknillisen keskikoulun perustaminen maahamme näyttää niin muodoin olevan täysin perusteltu ja ajanmukainen toimenpide. Jos meillä olisi sellainen koulu, pyrkisi epäilemättä suuri osa entisiä lyseon oppilaita sinne, missä heillä olisi suurempaa hyötyä alkutiedoistaan kuin teollisuuskouluissa, ja sen käytyänsä voivat he toivoa saavuttavansa sitä vastaavan aseman elämässä.”

Helmikuussa 1911 annettiin lopulta asetus teknillisen opiston perustamisesta Tampereelle. Valtion ylläpitämä opisto oli vuosikymmenten ajan ainoa laatuaan. Seuraavat teknilliset opistot perustettiin Turkuun ja Helsinkiin vasta vuonna 1943.


Vaikutteita Itävallasta ja Ranskasta

Viisiluokkaisen reaalilyseokurssin lisäksi hakijalta edellytettiin hyvämaineisuutta sekä vuoden työkokemusta siltä tekniikan alalta, jota hän halusi opiskella. Ensimmäiset 29 opiskelijaa aloittivat kolmivuotisen tutkintonsa syksyllä 1912. Opetusta annettiin koneenrakennuksen, sähkötekniikan, huoneenrakennuksen ja tehdasteollisuuden ammattiosastoilla.

Opistoon palkattiin ensimmäisten joukossa fysiikan ja kuvioitavan mittausopin opettaja Yrjö Kauko. Suomessa ei ollut kokemusta vastaavasta opetuksesta, joten ensitöikseen Kauko lähti tutkimaan vastaavia teknillisiä keskikouluja Ruotsiin, Tanskaan, Ranskaan, Sveitsiin, Itävaltaan sekä Saksaan, missä hän oli väitellyt tohtoriksi.

Kauko oppi, että Ranskassa opetus perustui matematiikan, fysiikan ja kemian hallintaan, ja tekniset asiat opeteltiin näiden sovelluksina. Sen sijaan Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa teoreettiset aineet otettiin avuksi vain, mikäli se oli välttämätöntä. Tämä vetosi Kaukon sanoin ”käytännöllisyyteen ja tekniseen vaistoon”.

Teknillisen opiston suunnittelussa yhdistettiinkin itävaltalainen teknillinen keskikoulu höhere Gewrbeschule ja ammatillisempi fachschule tehdaslaitteineen. Lisäksi vaikutteita otettiin ranskalaisista koulutyöpajoista, joissa opiskelijat toteuttivat laskemiaan esisuunnitelmia.

”Matematiikan tunneilla sai itsekukin kuulla aika purevia huomautuksia kyvyistään ja ominaisuuksistaan sekä ystävällisiä neuvoja muille aloille ryhtymisestä. Jotkut ottivat tämän todesta, ja näin karsiutui pehmein aines pois.”

Sisällissota sulki opiston

Vuonna 1914 syttynyt maailmansota ei ollut juurikaan vaikuttanut teknillisen opiston toimintaan, mutta kansalaissodan syttyminen tammikuussa 1918 sulki opiston ovet koko kevääksi. Vuonna 1915 Pyynikille valmistunut koulurakennus toimi punaisten päämajana, asevarastona, vankilana ja vallankumousoikeuden istuntopaikkana aina maalis-huhtikuun vaihteeseen, jolloin rakennus paloi kahdesti.

Useat opiskelijat liittyivät sotaan, ja useat myös kaatuivat. Tampereella muistetaan edelleen vuosittain yhdeksää valkoisiin liittynyttä opiskelijaa, jotka saivat surmansa Kangasalla Suinulassa.

Sisällissodan kuohujen jälkeen koulurakennus korjattiin ja opiskelu jatkui. Vuonna 1923 teknillinen opisto ja teollisuuskoulu yhdistettiin Tampereen teknilliseksi oppilaitokseksi. Opettajien ehdotus teknillisen korkeakoulun perustamisesta opistosta valmistuneiden jatko-opiskelupaikaksi jäi kytemään seuraaviksi vuosikymmeniksi.

Yhdistyneen oppilaitoksen tulevaisuus ei näyttänyt järin hohdokkaalta. Johtaja vaihtui 1920-luvulle tultaessa tiuhaan, ja päteviä opettajia oli vaikea saada. Opiskelijamäärä pysyi koko vuosikymmenen pienenä, ja kaiken kukkuraksi oppilaitos oli taloudellisissa vaikeuksissa.


Lähteet

Insinööriliiton historia
Tampereen teknillinen oppilaitos 1886-1961
Tampereen teknillinen oppilaitos 1886-1986
Tampereen teknillisen opiston oppilasyhdistys 1912-1962


Juttusarjassa tarkastellaan insinöörikoulutuksen 100-vuotista historiaa 20 vuoden jaksoissa. Seuraavassa osassa eletään 1930-luvun laman ja sotien runtelemassa Suomessa. Millaisia insinöörejä Suomeen koulutettiin? Kuinka insinöörit saivat tutkintonimikkeensä? Ja miten koulutus lopulta levisi Suomen Manchesterista muihin kaupunkeihin?  

Sabina Mäki