Juhlaviikon jälkitunnelmissa

Liput liehuen insinöörikoulutuksen satavuotisviikolla     
 
Suomalaisen insinöörikoulutuksen satavuotisjuhlaviikkoa vietettiin Tampereella liput liehuen lokakuun ensimmäisellä viikolla 2012. Tampereen ammattikorkeakoulu hoiti kunnialla juhlaohjelman, josta pääsivät osalliseksi niin TAMKin insinööriopiskelijat kuin opettajatkin sekä tekniikan opettajat maan kaikista ammattikorkeakouluista. Myös Tampereen ”vanhan tekun” eläkeläiset ja muut kutsuvieraat pääsivät mukaan juhlatunnelmaan.

TAMKissa erikoisohjelmaa ja näyttelyitä

Toiminta- ja juhlaviikolla TAMKin insinööriopiskelijoilla ei ollut lainkaan ns. normaalin lukujärjestyksen mukaista opetusta. Sen sijaan kaksi tuhatta insinööriopiskelijaa osallistui kahden opintopisteen vapaasti valittavalle opintojaksolle ”Työelämäyhteyksien vahvistaminen”. Tällä haluttiin päästä yhteen satavuotisteemaviikon tavoitteista; lisätä ammattikorkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyötä. Salit olivat täynnä lähes kaikissa 160 luennossa, joita pitivät pääosin insinöörit vuosien ja vuosikymmenten varrelta. Alkuviikon aikana, maanantaista keskiviikkoon, opiskelijat osallistuivat vähintään kuuteen luentoon ja yhteen yrityskäyntiin, joita oli tarjolla lähes sata. Näin suorituksia tuli noin 14 000 kappaletta. Lisäksi opiskelijakunta järjesti torstaina liikuntaa ja museokäyntejä. Kaupin urheilukentällä oli jo aamusta lähes tuhat opiskelijaa ja Tampereen tekniikan museoissa kävi 160 vierailijaa.

Tärkeäksi toiminta- ja juhlaviikon tavoitteeksi asetettiin insinöörikoulutuksen tunnettuus ja vetovoimaisuus nuorten keskuudessa. Tunnetusti paras keino viestiä koulutuksesta on nuorten omat kokemukset ja heidän viestinsä edelleen. Saamamme opiskelijapalautteen mukaan tältä osin viikko oli onnistunut. Tämän tavoitteen merkitys tuli esille myös perjantaina Tampere-talossa järjestetyssä pääjuhlan arvovaltaisessa paneelissa.

Tavoitteena oli myös yhdistää insinöörikoulutuksen historiaa nykypäivään ja tulevaisuuteen. Historia näyttäytyi komeasti Tampereen ammattikorkeakoululla kolmessa eri näyttelyssä. Konkreettisesti historian lähteillä oltiin virallisessa näyttelyssä, jossa esillä oli mm. ikkunakehys puretusta puutalosta, jossa suomalainen insinöörikoulutus Tampereella alkoi syksyllä 1912. Näyttelyssä sykähdyttivät erilaiset opetusvälineet vuosikymmenten varrelta, kuten paperikoneen pienoismalli. Esillä oli myös 1930-luvun opiskelijan tekemiä käsin piirrettyjä rakennuspiirustuksia, 1950-luvun piirustuslauta rakennuspiirustuksineen ja niiden rinnalla esitys tämän päivän 3D-tekniikasta. Vanhan rehtorin kanslian Billnäs-kaluston vieressä moderni tietokone tykitti insinöörikoulutuksen vaiheita. Hieman kevyemmällä otteella oli koottu ns. hupilaisnäyttely Tampereen teknillisen oppilaitoksen historiasta. Uuden Insinööriliiton lahja juhlaviikolle oli valokuvanäyttely, joka pystytettiin pysyvästi TAMKin seinälle. Näihin näyttelyihin tutustui viikon aikana tuhansia opiskelijoita, opettajia, muuta TAMKin henkilökuntaa, tekniikan eläkeläisiä, vanhemman polven insinöörejä, juhlaviikon luennoitsijoita ja tukijoita, median edustajia sekä muita tekniikasta kiinnostuneita.

Uusia ajatuksia tekniikan opetuksen kehittämiseen

Toiminta- ja juhlaviikon tavoitteena oli myös kehittää insinöörikoulutusta. Tämä toteutui insinöörikoulutuksen pedagogisessa Foorumissa, johon osallistui yli 420 tekniikan opettajaa ja kehittäjää Suomen kaikista tekniikan ammattikorkeakouluista. Torstain ja perjantain aikana järjestettiin yli kuusikymmentä sessiota viidestä teemasta, joiden punaisena lankana oli ”Uuden sukupolven insinöörikoulutus – portti työelämään”. Tällä kertaa opiskelijat eivät olleet mukana Foorumin tilaisuuksissa, mutta ehkä jatkossa? Toivottavasti Foorumin tulokset näkyvät opiskelijoille käytännössä.

Insinöörikoulutuksen Foorumin iltaohjelmana oli kulttuuria Tampereen työväen teatterissa. Uutta Liz-musikaalia näkemässä ja kuulemassa sekä illallista nauttimassa oli puolen tuhatta ihmistä; foorumilaisia, yhteistyökumppaneita, insinöörejä eri järjestöistä ja yrityksistä sekä opiskelijoita. Hymyt olivat herkässä ja tunnelma korkealla. TAMKin musiikin opiskelijoiden yhtyeet esiintyivät ja tanssilattia oli kovassa käytössä.

Kuvat: Ville Salminen

Juhlava pääjuhla huipensi viikon


Vielä piti toiminta- ja juhlaviikon tavoitteita syventää; lisätä ammattikorkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyötä, nostaa Suomen insinöörikoulutuksen kansallista ja kansainvälistä arvostusta, vahvistaa ymmärrystä insinöörikoulutuksen merkityksestä Suomen menestymiselle sekä yhdistää Suomen insinöörikoulutuksen historiaa nykypäivään ja tulevaisuuteen. Näihin haettiin vastauksia, ja saatiin ainakin ajatuksia, pääjuhlan korkeatasoisessa ohjelmassa.

Satavuotiaan insinöörikoulutuksen valtakunnalliseen pääjuhlaan osallistui yli tuhat insinöörien opettajaa, insinööriopiskelijaa, insinööriä yrityksistä ja järjestöistä, yhteistyökumppania ja tekniikan eläkeläisopettajaa. Esko Roine juonsi tilaisuuden kokeneen näyttelijän varmuudella. Hänen historiakatkelmansa etenivät insinöörikoulutuksen perustamisvaiheista vuosikymmenten kautta tähän päivään ja vähän tulevaisuuteenkin. Tampereen ammattikorkeakoulun rehtori ja Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvoston puheenjohtaja Markku Lahtinen toivotti juhlaväen tervetulleeksi, myös kansainväliset vieraat ja opiskelijat. Juhlapuhe kuultiin yrityselämän huipulta: Jorma Ollila pohti nykyisen talouden murrosta ja arvioi tulevaisuuden insinöörikoulutuksen haasteita oman johtajahistoriansa ja oman isänsä, insinööri Oiva Ollilan kokemusten, kautta. Ministeri Henna Virkkunen toi valtioneuvoston tervehdyksen juhlaan.

Kuvat: Ville Salminen

Kahdeksanhenkisessä asiantuntijapaneelissa käsiteltiin tunnin ajan monipuolisesti insinöörikoulutusta. Monin sanoin tuli todistettua insinöörityön vahva panos suomalaisen yhteiskunnan kehittymisessä sadan vuoden aikana. Tulevaisuuden koulutuksen painoalueina nähtiin mm. kansainvälisyys-, talous-, ihmissuhde- ja markkinointitaitojen kehittäminen – ydinosaamisen lisäksi. Panelistit halusivat luoda positiivista henkeä ja kannustivat ylpeästi vahvistamaan omia vahvuuksiamme. Korkean tason paneelissa Tampere-talon lavalla istuivat yhtä aikaa toimitusjohtajat Matti Alahuhta (Kone), Jussi Pesonen (UPM-Kymmene), Matti Kähkönen (Metso) ja Timo Kohtamäki (Lemminkäinen), tekniikan korkeakoulutuksen edustajana rehtori Markku Kivikoski (Tampereen teknillinen yliopisto) sekä järjestöjen edustajina puheenjohtajat Pertti Porokari (Uusi Insinööriliitto), Olli Luukkainen (Opetusalan Ammattijärjestö) ja Janne Juujärvi (Insinööriopiskelijaliitto).

Pääjuhlan musiikista vastasi Tampereen ammattikorkeakoulun musiikin opiskelijoiden yhtye Laulava Norsu. Juhlan päätteeksi kuultiin Heli Lahden juhlava sovitus Maamme-laulusta.

Tampereen kaupunki osoitti vieraanvaraisuuttaan pormestari Timo P. Niemisen isännöimällä vastaanotolla Raatihuoneella. Siihen osallistui noin neljä sataa insinöörikoulutuksen 100-vuotisjuhlan kutsuvierasta.

”On luontevaa, että suomalainen insinöörikoulutus sai alkunsa nimenomaan Tampereella. Tampereesta oli kasvanut 1900-luvulle tultaessa Suomen ensimmäinen ja tärkein suurteollisuuden kaupunki, jossa valmistettiin muiden muassa tekstiilejä, kenkiä, paperia, turbiineja, vetureita ja laivojakin”, totesi pormestari Nieminen tervehdyksessään.

Perinteitä kunnioittaen

Perjantaina aamupäivällä seppelpartio kunnioitti insinöörikoulutuksen edesmenneitä uranuurtajia Kalevankankaan sankarihaudalla. Suomen lipun, TAMKin opiskelijakunnan lipun ja airueiden saattamana seppelpartioon osallistuivat insinööriopiskelija, yliopettaja, insinööri-toimitusjohtaja ja juhlatoimikunnan puheenjohtaja.

”Sankarivainajien muistoa kunnioittaen, Suomen insinöörikoulutus 100 vuotta, juhlatoimikunta, opettajat, insinööriopiskelijat”.

Juhlaviikolla lukuisia tukijoita

Suomen insinöörikoulutuksen 100-vuotisjuhlaviikkoon osallistui tavalla tai toisella useita tuhansia ihmisiä. Kymmenet ihmiset olivat käytännössä järjestämässä juhlaa ja kymmenet yritykset ja järjestöt tukemassa työtä rahallisesti.

Kiitos!

Sydämelliset kiitokset kaikille mukana olleille ja tukijoille. Positiivista ja innovatiivista asennetta tulevaisuuteen!

Lisää tunnelmia täydentyy juhlaviikon galleriaan. 


Harri Miettinenjuhlatoimikunnan puheenjohtaja

Suomalaisen insinöörikoulutuksen toinen vuosisata

Suomalaisen insinöörikoulutuksen toinen vuosisata

Sata vuotta ihmiskunnan kehityshistoriassa ei ole merkittävän pitkä ajanjakso. Ihminen on vuosituhansien aikana tehnyt monia tekoja, joita me nykypolven insinöörit voimme vain ihmetellen ihailla. Olemme nyt vuosisadan ajan saaneet enemmän tai vähemmän systemaattista oppia siitä, miten Egyptin pyramidit ja Rooman valtakunnan akveduktit konstruoitiin ja kuinka muinaisen Pompeijin kylpylöiden lattiat pidettiin mukavuuslämmössä. Samaisen vuosisadan aikana olemme kehittäneet mitä hirveimpiä sotakoneita ja tappovälineitä. Olemme toki myös oppineet, miten tekniikkaa voidaan käyttää lääketieteessä ihmisen elämän pelastamiseksi tai ainakin elämän mahdollistamiseksi aiempaa pitempään.

Ehkä merkittävimpiä viimeisten parin vuosikymmenen saavutuksia on ihmiskunnan tekeminen riippuvaiseksi tieto- ja viestintäteknologiasta. Kirjoitan tätä blogia aamuisessa Pendolinossa matkalla Tampereelta Helsinkiin. Kun katson oikein tarkasti, näen yhden ihan normaalisti kasvokkain jutustelevan naiskaksikon. Kaikki muut keskittyvät kannettaviin tietokoneisiinsa tai näppäilevät matkapuhelimiaan. Kuinkahan me tulimme toimeen 1980-luvulla ilman näitä vermeitä? Muistaakseni ihan hyvin! Jotenkin minusta tuntuu, että silloin ei ollut ihan näin kiirekään.

Kehitys ei siis kulje välttämättä kannaltamme suotuisaan suuntaan. Ilman insinöörejä ja insinöörikoulutusta kehitys ei varmuudella olisi johtanut nykytilanteeseen. En voi olla varma, missä määrin päätelmäni perustuu omaan insinööriajatteluuni. Asiain tila tunnustetaan toki nykyisin myös insinöörikuntaan kuulumattomien toimesta.

Miksi opiskelijat eivät ole kehittämisen keskiössä?

Inssi-hankkeen työseminaarissa Lahdessa 17.11.2010
koulutusrakenteita mallinnettiin mm. legopalikoilla.

Insinöörikouluttajana alituinen huoleni aihe on koulutuksen kohdentaminen, vetovoiman kohottaminen ja koulutuksen laadun ylläpitäminen haasteellisessa taloustilanteessa. Mahdammekohan olla huolissamme oikeista ja relevanteista asioista. Saattaa olla, että nouseva ikäluokka osaisi toimia ja kehittää toimintaansa nokkelammin kuin sitä nykyisin kouluttavat keskimäärin yhtä sukupolvea iäkkäämmät opettajansa. Kokemuksen merkitystä ei voi kiistää ja historia opettaa, mutta se rakentaa myös sellaisia rajauksia, joita nuori ihminen ei välttämättä huomaa.

Insinöörikoulutuksen satavuotisjuhlaseminaarissa ja teatteri-illan lomassa pohdittiin, voisimmeko tehdä seuraavista tapahtumista enemmän nuorten näköisiä ja ehkäpä myös heidän vetämiään vuorokauden mittaisia kehityspyrähdyksiä. Me vanhemmat konkarit olisimme mukana osallistujina ja oppijoina sekä mahdollisesti myös opponentteina sen asemasta, että me nykyisin ideoimme, suunnittelemme ja johdamme tilaisuudet, joihin muutama opiskelijaedustaja kutsutaan ikään kuin näytille. Luulisin luovuuden lisääntyvän, kun menneisyyden luurankoja ja epäluuloja ei olisi läsnä ajatuksiamme ohjaamassa.

Pelkästään kehittämisistuntoja pitämällä alamme ei kehity. Koulutus kehittyy siellä missä opiskelija, oppimateriaali ja ohjaava opettaja kohtaavat. Kolmisen vuosikymmentä sitten oli selvää, että tuo kohtauspaikka oli Teknillinen oppilaitos – tuo ammatillisen korkea-asteen ikävöity ilmentymä. Sinne kokoontui valikoitu työharjoittelussa motivoitu ja karaistu opiskelijajoukko tiedoiltaan ja taidoiltaan ylivertaisten opettajiensa johdatettavaksi. Tuosta ihannoidusta tilanteesta olemme nyt tulleet sangen erilaiseen tilanteeseen. Nuoret eivät tiedä mitään tuosta, ellemme me kerro sitä heille. Taitaa olla niin, että ikävöinti entiseen olotilaan asuu vain meidän insinöörikouluttajien mielissä. Edes toimintaamme ohjaavat virkamiehetkään eivät tunnu entistä kaipaavan. Olisikohan myös meidän aika astua reaalimaailmaan ja muuttua kukin kykymme mukaan?

Edellä kuvatut mietteet nousevat esiin useissa arjen tilanteissa pitkin lukuvuotta. Lukuvuoden ulkopuolella näitä pohditaan vain hallinnossa. Opettajat ja opiskelijathan on luonnollisesti päästettävä harjoittelemaan ja kalastelemaan kuten aiempinakin vuosikymmeninä. Muu ei tunnu mahdolliselta. Dynaaminen 24/7-malli, jolla ympäröivä yhteiskuntamme toimii, ei tunnu soveltuvan tekniikan koulutukseen. Onneksi olen taas saanut lievitystä hallinnolliseen ahdistuneisuuteeni. Pääsin osallistumaan tällä kertaa Tampereella järjestettyyn Inssi-hankkeen seminaariin, jossa esiteltiin, samoin kuin edellisessä Hämeenlinnan seminaarissa, kymmeniä pedagogisia kokeiluja ja käytänteitä. Esittäjien posket hehkuivat innostuksesta ja tulosta kerrottiin saadun aikaan. Me siis kykenemme uudistumaan ja muuttumaan. Kyllä helpotti kuunnella ja katsella! Hieman ihmetytti, kun ainoat tapaamani opiskelijat seisoivat narikan puolella palvelutehtävissä. Minusta heidän paikkansa olisi ollut nimenomaan yleisön joukossa. Hehän ovat tuottamamme palvelun kohteita, joskus jopa elämän ikäisiä asiakkaita ja alumneja. Jos heidät hoksautetaan vaatimaan uudistuvia oppimistapoja ja poikkialaista työskentelyä reaalimaailman oloissa, ei meille jää muita vaihtoehtoja kuin muuttua ja mukautua. Tämä nopeuttaisi todennäköisesti tapahtumien kulkua kautta valtakunnan. Luulisin, että laatukin kehittyisi siinä samalla sitoutumisen sivutuotteena.

Tarttis tehdä jotakin – ja tehdäänkin

Juhlailtana kellon lähestyessä puolta yötä rehtori Markku Lahtisen kanssa innostuimme asiasta. Kirjoitin tämän muistiin näin blogin muotoon heti aamutuimaan, jotta idea ei unohtuisi. Parannellaan ajatusta ja aletaan kehittää alaamme alituisen ahdistuksen sijaan kunnon tiikerinloikilla. Reaalimaailmassa esimerkiksi matkaviestimiä on opittu tekemään jatkuvasti alentuvin kustannuksin sisältöjä, tehokkuutta ja laatua jatkuvasti parantaen. Väitän, että samanlainen kehityspolku on mahdollinen myös koulutuksessa.



Risto Kimari
Inssi-hankkeen koulutusrakenneryhmän puheenjohtaja


Kirjoittaja on toiminut uransa alkutaipaleella tutkijana ja toimistopäällikkönä Helsingin kaupungin energialaitoksessa erikoisalanaan kaukolämmitys. Sittemmin hän on työskennellyt Oulun Teknillisessä oppilaitoksessa yliopettajana, osastonjohtajana ja rehtorina. Oulun seudun ammattikorkeakoulussa hänen tehtäviinsä ovat kuuluneet Tekniikan yksikön johtajuus ja viimeiset kolme vuotta hän on toiminut Oamkin vararehtorina vastuualueinaan laatu ja strategia. Hän on toiminut useissa insinöörikoulutuksen kehittämishankkeissa.

Insinöörikoulutuksen edelläkävijyyttä!

Insinöörikoulutuksen 100-vuotisjuhlat painavat päälle ja tällaisessa kohtaa on mukava vähän analysoida vuosien saatossa tapahtunutta.

Tulin insinöörikoulutuksen pariin yliopettajaksi vuonna 1986 kesken syyslukukauden haastavista ja tiukkaan aikataulutetuista kansainvälisen konsernin tutkimus- ja tuotekehitystehtävistä. Hämmästelin seesteistä ja rauhallista menoa insinöörikoulutuksessa eli silloisessa teknillisessä oppilaitoksessa. Eräänä syksyn maanantaina töihin tullessani parkkipaikka oli tyhjä ja minä hätääntyneenä toimistoon kysymään, että mistäs nyt on kysymys ja sain selityksen: ”karvalakkilomahan” oli alkanut. Keväällä homma päätettiin todistusten jakoon ja kakkukahveihin huhtikuun lopussa. Tästä alkoi kaksi tärkeätä jaksoa: insinööriopiskelija meni töihin oppimaan ja tienaamaan, opettaja kesälomalle.

Oma ”urani” insinöörikoulutuksessa on ollut näköalapaikka, ja olen saanut olla monella tapaa mukana insinöörikoulutuksen ja ammattikorkeakoulun kehityksessä ja kehittämisessä.

Kun nyt juhlitaan 100-vuotiasta insinöörikoulutusta, niin aloitellessani juhlittiin silloinkin ja Tampereella. Ja jos oikein muistan, niin silloinkin merkkipäivä oli sata vuotta, mutta otsikko taisi olla muotoa ”Sata vuotta teknikko- ja insinöörikoulutusta”. Juhlassa mm. Satu Hassi lausui muistaakseni runoja ja juhlapuheen piti opetusneuvos Lauri Rousi. Juhlapuheesta on elävästi jäänyt mieleen kun Lauri Rousi vertasi silloista opetusohjelmaa 100 vuotta vanhempaan havaiten niiden voimakkaan samankaltaisuuden kuitenkin niin, että uudessa opetusohjelmassa ei ollutkaan enää oppiainetta ”käsivarainen piirto”.

Edelliseen verrattuna uusia tuulia monella voimakkuudella ja monesta suunnasta onkin sitten riittänyt, vaihtelevia ristivedon tunteita ja kuohuntojakaan unohtamatta.

Mitähän nämä insinööriopiskelijat tuumaisivat nykypäivän pedagogisista menetelmistä, opseista ja hopseista?
Kuva: Tampereen teknillinen opisto

Työelämälähtöisyyttä ja muita uusia tuulia

Uusia tuulia alkoi tupsahdellla insinöörikoulutukseen kuten esim. pedagoginen koulutus, jota tarjottiin vapaaehtoisena ja taisin olla toisessa pilottikoulutuksessa Tampereella. Tuolloin tapasin myös toisen noviisi-yliopettajan ko. koulutuksessa eli Mertasen Ollin, joka on myös ollut monessa mukana insinöörikoulutuksen kehittämisessä. Eihän siellä koulutuksessa kaikki teemat aina kovin syvälle ”kosahtaneet”, mutta Karvosen Karin lempeällä suhtautumisella edettiin ja todistuksetkin saatiin.

Työelämälähtöisyys ja asiakkaan tarpeet lähtivät myös korostumaan, eli tekuissa alettiin kehittää teknologiapalveluja, joka sisälsi tutkimuksen ja tuotekehityksen piirteitä ja tietyllä tavalla oli avaamassa näkymiä tulevien ammattikorkeakoulujen TKI-toimintaan. Palvelujen markkinointia myös harjoiteltiin ja syntyi kansallinen teknologiapalveluverkko esitteineen. Myös insinöörityöt aktivoitiin merkittävänä työkaluna työelämän kehittämistä. Ammattikorkeakoulun kokeiluvaiheessa aktivoitiin TTY:ssä (silloin TTKK) jatko-opintomahdollisuus ja järjestettiin erillisiä lisensiaattikursseja tekujen opettajille lisensiaattitutkinnon suorittamiseksi.

Sähkö- ja koneosastojen ”neuvottelupäivät” vauhdittivat kansallisen opinnäytetyökilpailun käynnistämisen, jossa mm. Lahtisen Markku oli teknikkotyöraadin puheenjohtaja. Kilpailuhan sitten laajeni valtakunnalliseksi Thesis-kilpailuksi, joka vaiheittain sisälsi kaikki koulutusalat erillisinä kilpailusarjoina ja joka sai myös silloisen OPM:n rahoitusta. Kilpailulla yhtenäistettiin ja kehitettiin amkien opinnäytetyökäytäntöjä ja lisättiin merkittävästi opinnäytetyön merkitystä työelämän kehittämisessä.

Ammattikorkeakoulu kokonaisuutena ja sitä koskevat kehitysaskeleet tarjoaisivat paljonkin tarinoitavaa mutta rajaudun nyt tiettyihin insinöörikoulutuksen kehitysaskeliin.

Työryhmissä yhteisen asian puolesta

Insinöörikoulutuksen rooli Suomessa oli jollakin tavalla menettämässä johtajuuttaan ja merkittävyyttään kansallisen hyvinvoinnin turvaajana. Tähän kohtaan iski TEKin järjestämä strategiatapahtuma Aulangolla 2006, siihen osallistui noin 70 alan vaikuttajaa keskeisistä sidosryhmistä. Syntyi pohja kansalliselle teknillisen korkeakoulutuksen strategialle ja samalla syntyi OPM:n tuella kansallinen yhteistyöryhmä, jota loistavan vahvasti piti operatiivisessa johdossa Kati Korhonen-Yrjänheikki. Amkien insinöörikoulutusta ryhmässä edustivat Maarit Jääskeläinen, Risto Kimari, Markku Lahtinen, Kari Lehtomäki, Matti Lähdeniemi, Olli Mertanen, Anneli Pirttilä ja Pertti Törmälä. Ja tuotosta syntyi – hyvää tuotosta eli ”Teknillisen koulutuksen kansallinen strategia: Tekniikasta hyvinvointia”. Hyviä linjauksia rahoitukseen, profiileihin, toteutuksiin. Tuloksena myös ”kansallinen profiilikartta”, ”Suomi tarvitsee maailman parasta insinööriosaamista”, ” Tekniikan korkeakoulutus, ihmisen ja ympäristön hyväksi”. Työstövaiheista on jäänyt mm. Kimarin Riston innovoima termi ”huoltovarmuus” kuvaamaan koulutusta, jolla on kansallinen kattavuus mutta ei alueellinen.

Ja sitten käynnistyikin seuraava hanke, joka keskittyi pelkästään insinöörikoulutukseen, sen uudistamiseen ja houkuttelevuuden lisäämiseen Hintsasen Veijon johtamana ja OPM:n tukemana verkostohankkeena INSSI. Ensimmäinen ohjausryhmän kokous pidettiin yhdessä Arenen tekniikan ryhmän kanssa 14.5.2008. Hanke sai aikanaan seuraa jatkohankkeesta. Ensimmäisessä ohjausryhmä Veijon lisäksi olivat Markku Lahtinen, Riitta Konkola, Matti Lähdeniemi, Marita Aho, Mervi Karikorpi, Petteri Hyttinen, Timo Luopajärvi, Esko Pöllänen, Hannu Saarikangas, Veli-Matti Taskila ja Tarmo Mykkänen. Projektipäällikkönä on toiminut Juhani Keskitalo, jonka osaamista, uhrautuvuutta ja nöyryyttä sekä ”ståhlbergilaisuutta” ilman hankkeemme olisi muutamaa tulosta köyhempi.

Hankkeella panostettiin markkinointiviestintään insinöörikoulutuksen houkuttelevuuden lisäämiseksi ja myyttien murtamiseksi, panostettiin myös oppimisprosesseihin ja kolmanneksi koulutusrakenteeseen, jonka vetovastuun Veijo valtuutti minulle. Olipa siinä mielenkiintoinen ja haasteellinen tehtävä, taustalla toki edellä kertomani teknillisen korkeakoulutuksen kansallinen strategia vauhdittajana ja hyvä ryhmä, jota arvostan. Erityisen tärkeitä olivat Kimarin Riston ja Mertasen Ollin roolit taas jälleen ”keskijussin” roolia unohtamatta. Mutta niin vain syntyi INSSI-koulutusrakenteelle uusi tahtotila, jota koko laajuudessaan on käsitelty Hamkin julkaisussa Insinöörikoulutuksen uusi maailma III (Insinöörikoulutus uudistuu, Lähdeniemi, Kimari, Mertanen, Keskitalo). Tahtotilasta löytyy dynaamisuutta, 7/24-opiskelua, yrittäjyyttä ja työelämävuorovaikutusta, eikä siinä ollut enää niin tuttuja yli 50 insinöörikoulutusohjelmaa. Kansallinen AHOT-hanke sopi myös hyvin uuteen tahtotilaan. Koulutusrakenne-hanke oli edelläkävijäuudistus, koska rinnalle nousivat ministeriön tavoitteet uudesta rakenteesta pohjautuen koulutusvastuisiin. Tältä pohjalta työ on jatkunut ja rakenneryhmä on jatkanut työskentelyään Kimarin Riston osaavalla johdolla.

Insinöörikoulutus uudistuu ja erot vanhaan eivät enää ole käsivaraisen piirron puuttumisen varassa.

Menestystä 100-vuotiaalle insinöörikoulutukselle.



Matti Lähdeniemi, dos.

Kirjoittaja on toiminut urallaan tekniikan yliopettajana, laboratorion johtajana, osastonjohtajana, rehtorina ja amk-järjestelmään siirryttäessä yksikönjohtajana, toimialajohtajana ja vararehtorina. Nykyisin hän on osa-aikaeläkeläinen ja tutkimus- ja innovaatiojohtaja Satakunnan ammattikorkeakoulussa.

Näin Turuus

Turun teknillinen opisto perustettiin sodan aikana vuonna 1943, mutta toiminta alkoi vasta vuonna 1945, jolloin insinöörikoulutuksen aloitti Turussa 42 insinöörioppilasta. Nyt, vuonna 2012, aloittajia on nuorisoasteella runsaat 600 ja aikuiskoulutuksessa puolensataa. Ensimmäiset insinöörit valmistuivat vuonna 1947. Opisto oli siis alkuun kolmivuotinen. Nelivuotiseksi insinöörikoulutus muuttui vuonna 1948 annetulla asetuksella. Teknillinen koulu ja opisto muodostivat hallinnollisen kokonaisuuden, Turun teknillisen oppilaitoksen.

Turussa annetulla tekniikan koulutuksella oli kuitenkin jo pitkät perinteet: Kenraalikuvernööri osoitti vuonna 1846 senaatille kirjeen, jossa hän totesi, että tehdas- ja käsityöaloille pyrkiville oli tarjolla kovin vähän sopivaa koulutusta. Tämän kirjeen perusteella laadittiin asetus, joka määräsi perustettavaksi teknilliset reaalikoulut Helsinkiin, Turkuun ja Vaasaan. Helsingin reaalikoulun toimintaa kehitettiin Teknilliseksi korkeakouluksi, joka nykyisin on osa Aalto-yliopistoa ja muut reaalikoulut muutettiin vuonna 1911 asetuksella teollisuuskouluiksi. Vaasan ja Turun teknilliset koulut ovat nykyisin osana kolmessa monialaisessa ammattikorkeakoulussa.

Turun insinöörikoulutuksen ensimmäinen opinahjo eli teollisuuskoulu rakennettiin 1900-luvun alussa.
Seinäteksti restauroitiin, kun Turun teku täytti 150 vuotta, vuonna 1999.

Sodan jälkeen Suomen oli selviytyäkseen laajennettava erityisesti metalliteollisuuttaan ja parannettava sen tehokkuutta. Alueluovutusten takia maamme menetti runsaasti teollisuuslaitoksia. Valtava jälleenrakennusvaihe oli edessä, teollisuutta oli kehitettävä ja kulkuyhteyksiä parannettava. Tähän tarvittiin lisää henkilökuntaa ja siten lisää koulutusta. Vuonna 1945 maassamme oli 11 teknillistä koulua ja 4 teknillistä opistoa. Opettajien saanti osoittautui hankalaksi. Etenkin ammattiaineiden virkoja oli vähän ja yleisen insinööripulan vuoksi niitäkin oli vaikea täyttää. Vakituisten opettajien viikkotuntimäärät saattoivat olla pahimmillaan 50–60 tuntia, ja sivutoimisten opettajien pätevyysvaatimuksista oli usein tingittävä.

Koulutuksen laajetessa tilanpuutteesta tuli suuri ongelma. Vuonna 1903 rakennetun teollisuuskoulun tilat kävivät auttamatta liian ahtaiksi. Pulaa oli erityisesti laboratoriotiloista. Ajoittain toimittiin monenlaisissa väliaikaistiloissa joista nimeltään erikoisin lienee Maaherran makasiini. Teollisuuskoulun rakennusta laajennettiin 1940- ja 1950-luvuilla kahdella lisäsiivellä ja 1960-luvun puolivälissä valmistui naapuriin, kadun toiselle puolelle, lisätilaksi uudisrakennus jota sitäkin on 1990-luvulla laajennettu.

Nykyisin insinöörikoulutusta annetaan kolmessa paikassa eri puolilla kaupunkia, vanhoissa tiloissa Sepänkadulla, Tunturipyörän teollisuuskiinteistöstä ammattikorkeakoulun tarpeisiin kunnostetussa rakennuksessa sekä uusimpana ICT-talossa, jossa toimitaan yhdessä turkulaisten yliopistojen elektroniikan ja tietotekniikan opetuksen kanssa. Nyt on suunnitteilla koko ammattikorkeakoulun toiminnan keskittäminen Kupittaalle, jonne on tarkoituksena pystyttää uudisrakennus ICT-talon ja Tunturipyörän kiinteistön väliin.

Turun yliopisto, Åbo Akademi ja Turun ammattikorkeakoulu toimivat tätä nykyä yhteisessä ICT-talossa.

Ammattikorkeakoulun myötä luovuttiin vähitellen myös tekniikasta ammattikorkeakoulun osastona ja siirryttiin organisaatioon, jossa tekniikka jaettiin kolmeen osaan. Näissä kaikissa on myös muiden koulutusalojen opetusta kuten luonnonvara- tai liiketoiminta-alaa.

Teknillinen oppilaitos oli aluksi valtion oppilaitos. 18.6.1993 valtioneuvosto teki kuitenkin periaatepäätöksen, jonka perusteella Turun teknillinen oppilaitos kunnallistettiin 1.8.1994. Seuraava vaihe on ammattikorkeakoulun muuttaminen osakeyhtiöksi. Yhtiö perustetaan näillä näkymin vuoden 2013 alusta ja opetus siirtyy yhtiön hoidettavaksi vuotta myöhemmin.

Lisää tietoa löytyy Turun teknillisen oppilaitoksen historiikeista vuosilta 1949 ja 1999.



Raimo Hyvönen

Kirjoittaja on vaikuttanut pitkään Turussa insinöörikouluttajana ja koulutuksen kehittäjänä, mm. Turun ammattikorkeakoulun vararehtorina, sekä Korkeakoulujen arviointineuvostossa. 

Vanhat konkarit muistelevat osa 3/3

Tuokiokuvia matkan varrelta

60-luku räjäytti insinöörikoulutuksen

Insinöörikoulutuksen määrät olivat sotien jälkeenkin vielä todella pieniä, valtaosa suomalaisistakin asui silloin vielä maalla. Mutta sitten elinkeinoelämän raju muutos tarvitsi tuhansittain tekniikan osaajia. 60-luvulla laajennettiin insinöörikoulutusta räjähdysmäisesti. Niin insinöörikoulutus alkoi Kuopiossakin vuonna 1961.

Kuopiossa, kuten muuallakin sisäänottomäärät kasvoivat jatkuvasti vuosien varrella. Rakennus- ja koneosaston lisäksi Kuopioon saatiin sähköosastokin. Rakennusosasto oli suurin ja otti enimmillään noin 120 insinööriopiskelijaa vuosittain sisään. Oppilaitoksen uusi rakennus oli suunniteltu 900 oppilaalle, 1980-luvulla se laajennettiin 1200 oppilaalle, ja sekin kävi jo ahtaaksi ennen kuin 90-luvun lamavuodet ym. muutokset vaativat supistuksia. 

Kuten monella muullakin paikkakunnalla, Kuopiossakin insinöörikoulutus alkoi vanhan ajan kauniissa monumenttirakennuksessa. Rakennus vaurioitui pommituksissa ja korjauksen yhteydessä siihen laajennettiin kolmas kerros.

Kirjoittaja kulki koko oppikouluaikansa kuvassa näkyvän kadunkulman kautta lyseolle. Mieleen piirtyi pitkissä tummissa takeissa tuosta pääovesta kulkeneet tiukan näköiset opettajat ja usein piirustusplanssit ja hakaviivaimet kainaloissaan liikkuneet opiskelijat – hekin aikamiehiä oppikoulupoikaan verrattuna. Itse ehdin tuntiopettajana mukaan ensimmäisten insinööriopiskelijoiden ollessa 4. luokalla syksyllä 1964.

Olipa virallista ja synkkää

Laitoksen jäykkä tunnelma iski tulijaa silmille. Ei häivähdystäkään teekkariajan iloisesta menosta. Ei tippaakaan siitä reippaudesta, mitä Helsingin liike-elämä oli nuorelle työpäällikölle tarjonnut. Asetukset ja muut määräykset tuntuivat henkivän joka paikassa. Kalle Päätalon kuvaukset Tampereelta tuntuivat tutuilta. Teititeltiin, niin oppilaita kuin alkuun monia vanhempia opettajiakin. Opettajanoviisille oli sitten kauhun hetki, kun "talo-nelosen" luokkaan astuessa aikuiset miehet nousivat ylös. Aika mursi sitten tuon tavan. Vähitellen katosi myös oppilaiden teitittelykin. Katosi niin perusteellisesti, että jos 1990-luvulla joku opiskelija tullessaan rehtorin huoneeseen teititteli, niin heti arvasi, että veitikka oli lähetetty selvittämään jotakin tekemäänsä tosi kolttosta.

Tilanne kääntyy vähitellen

Oppilaitoksen laajeneva toiminta vaati opettajien runsasta lisäämistä. Uudet nuoret toivat mukanaan uuden hengen. Opettajajoukon tavaksi muodostui myös tulla aina välitunneilla opettajainhuoneeseen kahville ja juttelemaan. Joukko alkoi sulaa yhteen. Välitunnilla rehtorikin kertoi kaikki tärkeät uutisensa. Tiedonkulku oli nopeaa, ei mikään AMK tänään pysty samaan. Välitunti päättyi aina ja käytävän täydeltä siirryttiin luokkiin jakamaan tietoutta. Kivaa oli ja työtä tehtiin tosissaan.

Arkkitehti Toivo Korhosen suunnittelema ja 1960-luvun lopulla valmistunut Kuopion teknillisen oppilaitoksen uusi rakennus. Ajan henkeä, puhdasoppisia suoria linjoja. Laboratoriorakennus edessä, päärakennus takana. 

Opetussuunnitelmatyötä

Insinöörikoulutuksessa 60-luvulla opetussuunnitelmien uusintatarve oli tosi suuri. Ensin oltiin täysin jälkeen jääneitä, sitten juostiin kilpaa tekniikan kehittymisen ja määräysten uudistumisen kanssa. OPSit olivat valtakunnallisia ja työryhmät olivat töissä miltei jatkuvasti. Esimerkiksi rakennusalalla yleensä OPS-työryhmä koostui Tampereen, Oulun ja Kuopion edustajista. Työn tulos alistettiin muiden laitosten lausunnoille, minkä jälkeen ne vähitellen astuivat voimaan. Kankeaa? Ehkä. Mutta olipa OPSien sisältökin sitten harkittua. Vain laajalla yhteistyöllä ammattikorkeakoulut pääsevät tänään samaan.

Ammattiaineiden opettajat haukkuivat aina tuoreet OPSit. Kielien ja uusien ajankohtaisten asioiden laajempi mukaan otto oli vähentänyt ammattiaineiden tunteja. Häpeällistä! Vielä 50–60-luvulla oppikouluissakin annettu neuvo, että jos ei halua lukea kieliä, niin tulee valita teknillinen opisto, alkoi jo 70-luvulla olla menneen talven lumia.

Oppitunteja vähennettäessä opetushallitus aina korosti, että tulee parantaa opetusmenetelmiä. Naivi kommentti. Kyllä ennenkin oli ollut loistavia opettajia. AMK-uudistuksen yhteydessä sitten alettiin laskea opintojen laajuutta oppituntien ja opiskelijan kotityön summana. Opiskelijan kotityönhän sai halvalla arvioitua isoksikin!

Eikö ennen tehty kotitöitä? Taas palautuu mieleen Kalle Päätalon tekstit. Eivät tainneet nuo pojat tuolloinkaan pistää viihteelle oppituntien jälkeen, vaikka oppitunteja olikin enemmän. Miksi koko asiassa ei voitu reilusti puhua rahan puutteesta?

Vanhoilla systeemeillä laadukasta jälkeä

Teimme aikoinaan innolla lukujärjestyksiä käsin laattanappuloita sopivaan taulupohjaan asetellen. Hymyilyttävääkö? Ehkä, mutta noille tuloksille ei ole syytä hymyillä. Jos päivän kaikki tunnit olivat luentoja, päivän pituus oli korkeintaan 8 tuntia. 10 tunnin päivän sai tehdä, jos siihen sisältyi vähintään 4 harjoitustuntia. Asiallinen ruokatunti tuli olla joka päivä. Lukujärjestykset tarkastettiin Helsingissä. Keskeistä asiassa oli, että oppilaan vastaanottokyvyllä ymmärrettiin olevan rajat.

Pitkään maamme tekuista vastannut neuvos totesi kerran, että "yksi asia, mitä ei koskaan pidä antaa opettajien ja oppilaiden päätettäväksi, on lukujärjestys. Ne saavat viikon 36 tuntia sovitetuksi keskelle viikkoa puoleentoista vuorokauteen, käyvät tuon hetken paikalla ja palaavat kevyin mielin kotiinsa." Arkipäivää riittävästi nähneen miehen kitkerä päätelmä.

Lukukauden pituudesta voitaisiin kai kertoa ihan vastaavaa.

Insinöörikoulutuksen myötätuulta

Suomalainen insinöörikoulutus teki menneinä vuosikymmeninä mahtavaa jälkeä. Paljon tuli joukkoa sisään ja miltei yhtä paljon valmistui. Elinkeinoelämä imi heidät yleensä miltei välittömästi. Vain muutamana lamakautena työllistymisessä oli viiveitä. Joskus yritykset lähettivät edustajiaan pestaamaan opiskelijoita jo ennen valmistumista, huimimmissa tapauksissa kosiskeltiin lähes koko luokkaa. 80–90-luvun taite mursi tämän kauden. Työ- ja talouselämä oli muuttunut, edessä oli monia uusia haasteita, lamakin tuli päälle.

Eräs ajanjakso päättyi. Myöhempi eri tahojen kritiikki puhuu tuon ajan koulutuksen kapea-alaisuudesta, fakkiasioiden painotuksesta, kielten, kaupallisten ja yhteiskunnallisten asioiden vähäisyydestä jne. Mutta – tuon ajan Suomi tarvitsi juuri noita ihmisiä, juuri tuolleen koulutettuja. He ovat tehneet mahtavan osan nykyiseen hyvinvointiimme. Monilla noista kasvateista on todella kova karriääri takanaan. Nyt etsimme uutta tulemista.

Opiskelijatko muuttuneet vuosien varrella?

Ennen opiskelijoilla oli yleensä mittavampi työkokemus, tänään paremmat koulutiedot ja opiskeluvalmiudet. 60-luvun alussa naisopiskelija oli harvinaisuus, nykyisin heitä voi olla jopa puolet luokasta. Aina on ollut vakavia puurtajia ja iloisia velikultia. Ennen opiskelun rahoitus oli monelle merkittävä huoli. Hylättyä koepaperia opiskelijalle tuolloin antaessa kohtasi usein jäisen ilmeen. Opiskelu oli vakava asia. Nykyään "hylsy" ei näytä pilaavan päivää. Tuo rentous lieneekin uutta. Kaiken kaikkiaan, muistan monia erinomaisia luokkia menneiltä vuosilta, mutta eivät 2010-luvulla TAMKissa opettamani viimeiset luokat niille häviä.


Raimo Jääskeläinen

Kirjoittaja on vaikuttanut tekniikan alan opetuksessa 1960-luvulta lähtien. Hän on ollut Kuopion teknillisessä oppilaitoksessa lehtorina, yliopettajana, osastonjohtajana, vararehtorina ja apulaisrehtorina, sittemmin KuTOLissa ja Pohjois-Savon ammattikorkeakoulussa rehtorina. Eläkkeelle jäätyäänkin hän toimi TAMKissa tuntiopettajana vuosina 2000–2012.