maanantai 22. lokakuuta 2012

Juhlaviikon jälkitunnelmissa


Liput liehuen insinöörikoulutuksen satavuotisviikolla     
 
Suomalaisen insinöörikoulutuksen satavuotisjuhlaviikkoa vietettiin Tampereella liput liehuen lokakuun ensimmäisellä viikolla 2012. Tampereen ammattikorkeakoulu hoiti kunnialla juhlaohjelman, josta pääsivät osalliseksi niin TAMKin insinööriopiskelijat kuin opettajatkin sekä tekniikan opettajat maan kaikista ammattikorkeakouluista. Myös Tampereen ”vanhan tekun” eläkeläiset ja muut kutsuvieraat pääsivät mukaan juhlatunnelmaan.

TAMKissa erikoisohjelmaa ja näyttelyitä


Toiminta- ja juhlaviikolla TAMKin insinööriopiskelijoilla ei ollut lainkaan ns. normaalin lukujärjestyksen mukaista opetusta. Sen sijaan kaksi tuhatta insinööriopiskelijaa osallistui kahden opintopisteen vapaasti valittavalle opintojaksolle ”Työelämäyhteyksien vahvistaminen”. Tällä haluttiin päästä yhteen satavuotisteemaviikon tavoitteista; lisätä ammattikorkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyötä. Salit olivat täynnä lähes kaikissa 160 luennossa, joita pitivät pääosin insinöörit vuosien ja vuosikymmenten varrelta. Alkuviikon aikana, maanantaista keskiviikkoon, opiskelijat osallistuivat vähintään kuuteen luentoon ja yhteen yrityskäyntiin, joita oli tarjolla lähes sata. Näin suorituksia tuli noin 14 000 kappaletta. Lisäksi opiskelijakunta järjesti torstaina liikuntaa ja museokäyntejä. Kaupin urheilukentällä oli jo aamusta lähes tuhat opiskelijaa ja Tampereen tekniikan museoissa kävi 160 vierailijaa.

Tärkeäksi toiminta- ja juhlaviikon tavoitteeksi asetettiin insinöörikoulutuksen tunnettuus ja vetovoimaisuus nuorten keskuudessa. Tunnetusti paras keino viestiä koulutuksesta on nuorten omat kokemukset ja heidän viestinsä edelleen. Saamamme opiskelijapalautteen mukaan tältä osin viikko oli onnistunut. Tämän tavoitteen merkitys tuli esille myös perjantaina Tampere-talossa järjestetyssä pääjuhlan arvovaltaisessa paneelissa.

Tavoitteena oli myös yhdistää insinöörikoulutuksen historiaa nykypäivään ja tulevaisuuteen. Historia näyttäytyi komeasti Tampereen ammattikorkeakoululla kolmessa eri näyttelyssä. Konkreettisesti historian lähteillä oltiin virallisessa näyttelyssä, jossa esillä oli mm. ikkunakehys puretusta puutalosta, jossa suomalainen insinöörikoulutus Tampereella alkoi syksyllä 1912. Näyttelyssä sykähdyttivät erilaiset opetusvälineet vuosikymmenten varrelta, kuten paperikoneen pienoismalli. Esillä oli myös 1930-luvun opiskelijan tekemiä käsin piirrettyjä rakennuspiirustuksia, 1950-luvun piirustuslauta rakennuspiirustuksineen ja niiden rinnalla esitys tämän päivän 3D-tekniikasta. Vanhan rehtorin kanslian Billnäs-kaluston vieressä moderni tietokone tykitti insinöörikoulutuksen vaiheita. Hieman kevyemmällä otteella oli koottu ns. hupilaisnäyttely Tampereen teknillisen oppilaitoksen historiasta. Uuden Insinööriliiton lahja juhlaviikolle oli valokuvanäyttely, joka pystytettiin pysyvästi TAMKin seinälle. Näihin näyttelyihin tutustui viikon aikana tuhansia opiskelijoita, opettajia, muuta TAMKin henkilökuntaa, tekniikan eläkeläisiä, vanhemman polven insinöörejä, juhlaviikon luennoitsijoita ja tukijoita, median edustajia sekä muita tekniikasta kiinnostuneita.

Uusia ajatuksia tekniikan opetuksen kehittämiseen


Toiminta- ja juhlaviikon tavoitteena oli myös kehittää insinöörikoulutusta. Tämä toteutui insinöörikoulutuksen pedagogisessa Foorumissa, johon osallistui yli 420 tekniikan opettajaa ja kehittäjää Suomen kaikista tekniikan ammattikorkeakouluista. Torstain ja perjantain aikana järjestettiin yli kuusikymmentä sessiota viidestä teemasta, joiden punaisena lankana oli ”Uuden sukupolven insinöörikoulutus – portti työelämään”. Tällä kertaa opiskelijat eivät olleet mukana Foorumin tilaisuuksissa, mutta ehkä jatkossa? Toivottavasti Foorumin tulokset näkyvät opiskelijoille käytännössä.

Insinöörikoulutuksen Foorumin iltaohjelmana oli kulttuuria Tampereen työväen teatterissa. Uutta Liz-musikaalia näkemässä ja kuulemassa sekä illallista nauttimassa oli puolen tuhatta ihmistä; foorumilaisia, yhteistyökumppaneita, insinöörejä eri järjestöistä ja yrityksistä sekä opiskelijoita. Hymyt olivat herkässä ja tunnelma korkealla. TAMKin musiikin opiskelijoiden yhtyeet esiintyivät ja tanssilattia oli kovassa käytössä.




Kuvat: Ville Salminen


Juhlava pääjuhla huipensi viikon


Vielä piti toiminta- ja juhlaviikon tavoitteita syventää; lisätä ammattikorkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyötä, nostaa Suomen insinöörikoulutuksen kansallista ja kansainvälistä arvostusta, vahvistaa ymmärrystä insinöörikoulutuksen merkityksestä Suomen menestymiselle sekä yhdistää Suomen insinöörikoulutuksen historiaa nykypäivään ja tulevaisuuteen. Näihin haettiin vastauksia, ja saatiin ainakin ajatuksia, pääjuhlan korkeatasoisessa ohjelmassa.

Satavuotiaan insinöörikoulutuksen valtakunnalliseen pääjuhlaan osallistui yli tuhat insinöörien opettajaa, insinööriopiskelijaa, insinööriä yrityksistä ja järjestöistä, yhteistyökumppania ja tekniikan eläkeläisopettajaa. Esko Roine juonsi tilaisuuden kokeneen näyttelijän varmuudella. Hänen historiakatkelmansa etenivät insinöörikoulutuksen perustamisvaiheista vuosikymmenten kautta tähän päivään ja vähän tulevaisuuteenkin. Tampereen ammattikorkeakoulun rehtori ja Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvoston puheenjohtaja Markku Lahtinen toivotti juhlaväen tervetulleeksi, myös kansainväliset vieraat ja opiskelijat. Juhlapuhe kuultiin yrityselämän huipulta: Jorma Ollila pohti nykyisen talouden murrosta ja arvioi tulevaisuuden insinöörikoulutuksen haasteita oman johtajahistoriansa ja oman isänsä, insinööri Oiva Ollilan kokemusten, kautta. Ministeri Henna Virkkunen toi valtioneuvoston tervehdyksen juhlaan.



Kuvat: Ville Salminen


Kahdeksanhenkisessä asiantuntijapaneelissa käsiteltiin tunnin ajan monipuolisesti insinöörikoulutusta. Monin sanoin tuli todistettua insinöörityön vahva panos suomalaisen yhteiskunnan kehittymisessä sadan vuoden aikana. Tulevaisuuden koulutuksen painoalueina nähtiin mm. kansainvälisyys-, talous-, ihmissuhde- ja markkinointitaitojen kehittäminen – ydinosaamisen lisäksi. Panelistit halusivat luoda positiivista henkeä ja kannustivat ylpeästi vahvistamaan omia vahvuuksiamme. Korkean tason paneelissa Tampere-talon lavalla istuivat yhtä aikaa toimitusjohtajat Matti Alahuhta (Kone), Jussi Pesonen (UPM-Kymmene), Matti Kähkönen (Metso) ja Timo Kohtamäki (Lemminkäinen), tekniikan korkeakoulutuksen edustajana rehtori Markku Kivikoski (Tampereen teknillinen yliopisto) sekä järjestöjen edustajina puheenjohtajat Pertti Porokari (Uusi Insinööriliitto), Olli Luukkainen (Opetusalan Ammattijärjestö) ja Janne Juujärvi (Insinööriopiskelijaliitto).

Pääjuhlan musiikista vastasi Tampereen ammattikorkeakoulun musiikin opiskelijoiden yhtye Laulava Norsu. Juhlan päätteeksi kuultiin Heli Lahden juhlava sovitus Maamme-laulusta.

Tampereen kaupunki osoitti vieraanvaraisuuttaan pormestari Timo P. Niemisen isännöimällä vastaanotolla Raatihuoneella. Siihen osallistui noin neljä sataa insinöörikoulutuksen 100-vuotisjuhlan kutsuvierasta.

”On luontevaa, että suomalainen insinöörikoulutus sai alkunsa nimenomaan Tampereella. Tampereesta oli kasvanut 1900-luvulle tultaessa Suomen ensimmäinen ja tärkein suurteollisuuden kaupunki, jossa valmistettiin muiden muassa tekstiilejä, kenkiä, paperia, turbiineja, vetureita ja laivojakin”, totesi pormestari Nieminen tervehdyksessään.

Perinteitä kunnioittaen

Perjantaina aamupäivällä seppelpartio kunnioitti insinöörikoulutuksen edesmenneitä uranuurtajia Kalevankankaan sankarihaudalla. Suomen lipun, TAMKin opiskelijakunnan lipun ja airueiden saattamana seppelpartioon osallistuivat insinööriopiskelija, yliopettaja, insinööri-toimitusjohtaja ja juhlatoimikunnan puheenjohtaja.

”Sankarivainajien muistoa kunnioittaen, Suomen insinöörikoulutus 100 vuotta, juhlatoimikunta, opettajat, insinööriopiskelijat”.

Juhlaviikolla lukuisia tukijoita

Suomen insinöörikoulutuksen 100-vuotisjuhlaviikkoon osallistui tavalla tai toisella useita tuhansia ihmisiä. Kymmenet ihmiset olivat käytännössä järjestämässä juhlaa ja kymmenet yritykset ja järjestöt tukemassa työtä rahallisesti.

Kiitos!


Sydämelliset kiitokset kaikille mukana olleille ja tukijoille. Positiivista ja innovatiivista asennetta tulevaisuuteen!

Lisää tunnelmia täydentyy juhlaviikon galleriaan. 


Harri Miettinenjuhlatoimikunnan puheenjohtaja

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Suomalaisen insinöörikoulutuksen toinen vuosisata

Suomalaisen insinöörikoulutuksen toinen vuosisata

Sata vuotta ihmiskunnan kehityshistoriassa ei ole merkittävän pitkä ajanjakso. Ihminen on vuosituhansien aikana tehnyt monia tekoja, joita me nykypolven insinöörit voimme vain ihmetellen ihailla. Olemme nyt vuosisadan ajan saaneet enemmän tai vähemmän systemaattista oppia siitä, miten Egyptin pyramidit ja Rooman valtakunnan akveduktit konstruoitiin ja kuinka muinaisen Pompeijin kylpylöiden lattiat pidettiin mukavuuslämmössä. Samaisen vuosisadan aikana olemme kehittäneet mitä hirveimpiä sotakoneita ja tappovälineitä. Olemme toki myös oppineet, miten tekniikkaa voidaan käyttää lääketieteessä ihmisen elämän pelastamiseksi tai ainakin elämän mahdollistamiseksi aiempaa pitempään.

Ehkä merkittävimpiä viimeisten parin vuosikymmenen saavutuksia on ihmiskunnan tekeminen riippuvaiseksi tieto- ja viestintäteknologiasta. Kirjoitan tätä blogia aamuisessa Pendolinossa matkalla Tampereelta Helsinkiin. Kun katson oikein tarkasti, näen yhden ihan normaalisti kasvokkain jutustelevan naiskaksikon. Kaikki muut keskittyvät kannettaviin tietokoneisiinsa tai näppäilevät matkapuhelimiaan. Kuinkahan me tulimme toimeen 1980-luvulla ilman näitä vermeitä? Muistaakseni ihan hyvin! Jotenkin minusta tuntuu, että silloin ei ollut ihan näin kiirekään.

Kehitys ei siis kulje välttämättä kannaltamme suotuisaan suuntaan. Ilman insinöörejä ja insinöörikoulutusta kehitys ei varmuudella olisi johtanut nykytilanteeseen. En voi olla varma, missä määrin päätelmäni perustuu omaan insinööriajatteluuni. Asiain tila tunnustetaan toki nykyisin myös insinöörikuntaan kuulumattomien toimesta.

Miksi opiskelijat eivät ole kehittämisen keskiössä?

Inssi-hankkeen työseminaarissa Lahdessa 17.11.2010
koulutusrakenteita mallinnettiin mm. legopalikoilla.

Insinöörikouluttajana alituinen huoleni aihe on koulutuksen kohdentaminen, vetovoiman kohottaminen ja koulutuksen laadun ylläpitäminen haasteellisessa taloustilanteessa. Mahdammekohan olla huolissamme oikeista ja relevanteista asioista. Saattaa olla, että nouseva ikäluokka osaisi toimia ja kehittää toimintaansa nokkelammin kuin sitä nykyisin kouluttavat keskimäärin yhtä sukupolvea iäkkäämmät opettajansa. Kokemuksen merkitystä ei voi kiistää ja historia opettaa, mutta se rakentaa myös sellaisia rajauksia, joita nuori ihminen ei välttämättä huomaa.

Insinöörikoulutuksen satavuotisjuhlaseminaarissa ja teatteri-illan lomassa pohdittiin, voisimmeko tehdä seuraavista tapahtumista enemmän nuorten näköisiä ja ehkäpä myös heidän vetämiään vuorokauden mittaisia kehityspyrähdyksiä. Me vanhemmat konkarit olisimme mukana osallistujina ja oppijoina sekä mahdollisesti myös opponentteina sen asemasta, että me nykyisin ideoimme, suunnittelemme ja johdamme tilaisuudet, joihin muutama opiskelijaedustaja kutsutaan ikään kuin näytille. Luulisin luovuuden lisääntyvän, kun menneisyyden luurankoja ja epäluuloja ei olisi läsnä ajatuksiamme ohjaamassa.

Pelkästään kehittämisistuntoja pitämällä alamme ei kehity. Koulutus kehittyy siellä missä opiskelija, oppimateriaali ja ohjaava opettaja kohtaavat. Kolmisen vuosikymmentä sitten oli selvää, että tuo kohtauspaikka oli Teknillinen oppilaitos – tuo ammatillisen korkea-asteen ikävöity ilmentymä. Sinne kokoontui valikoitu työharjoittelussa motivoitu ja karaistu opiskelijajoukko tiedoiltaan ja taidoiltaan ylivertaisten opettajiensa johdatettavaksi. Tuosta ihannoidusta tilanteesta olemme nyt tulleet sangen erilaiseen tilanteeseen. Nuoret eivät tiedä mitään tuosta, ellemme me kerro sitä heille. Taitaa olla niin, että ikävöinti entiseen olotilaan asuu vain meidän insinöörikouluttajien mielissä. Edes toimintaamme ohjaavat virkamiehetkään eivät tunnu entistä kaipaavan. Olisikohan myös meidän aika astua reaalimaailmaan ja muuttua kukin kykymme mukaan?

Edellä kuvatut mietteet nousevat esiin useissa arjen tilanteissa pitkin lukuvuotta. Lukuvuoden ulkopuolella näitä pohditaan vain hallinnossa. Opettajat ja opiskelijathan on luonnollisesti päästettävä harjoittelemaan ja kalastelemaan kuten aiempinakin vuosikymmeninä. Muu ei tunnu mahdolliselta. Dynaaminen 24/7-malli, jolla ympäröivä yhteiskuntamme toimii, ei tunnu soveltuvan tekniikan koulutukseen. Onneksi olen taas saanut lievitystä hallinnolliseen ahdistuneisuuteeni. Pääsin osallistumaan tällä kertaa Tampereella järjestettyyn Inssi-hankkeen seminaariin, jossa esiteltiin, samoin kuin edellisessä Hämeenlinnan seminaarissa, kymmeniä pedagogisia kokeiluja ja käytänteitä. Esittäjien posket hehkuivat innostuksesta ja tulosta kerrottiin saadun aikaan. Me siis kykenemme uudistumaan ja muuttumaan. Kyllä helpotti kuunnella ja katsella! Hieman ihmetytti, kun ainoat tapaamani opiskelijat seisoivat narikan puolella palvelutehtävissä. Minusta heidän paikkansa olisi ollut nimenomaan yleisön joukossa. Hehän ovat tuottamamme palvelun kohteita, joskus jopa elämän ikäisiä asiakkaita ja alumneja. Jos heidät hoksautetaan vaatimaan uudistuvia oppimistapoja ja poikkialaista työskentelyä reaalimaailman oloissa, ei meille jää muita vaihtoehtoja kuin muuttua ja mukautua. Tämä nopeuttaisi todennäköisesti tapahtumien kulkua kautta valtakunnan. Luulisin, että laatukin kehittyisi siinä samalla sitoutumisen sivutuotteena.

Tarttis tehdä jotakin – ja tehdäänkin

Juhlailtana kellon lähestyessä puolta yötä rehtori Markku Lahtisen kanssa innostuimme asiasta. Kirjoitin tämän muistiin näin blogin muotoon heti aamutuimaan, jotta idea ei unohtuisi. Parannellaan ajatusta ja aletaan kehittää alaamme alituisen ahdistuksen sijaan kunnon tiikerinloikilla. Reaalimaailmassa esimerkiksi matkaviestimiä on opittu tekemään jatkuvasti alentuvin kustannuksin sisältöjä, tehokkuutta ja laatua jatkuvasti parantaen. Väitän, että samanlainen kehityspolku on mahdollinen myös koulutuksessa.



Risto Kimari

Inssi-hankkeen koulutusrakenneryhmän puheenjohtaja


Kirjoittaja on toiminut uransa alkutaipaleella tutkijana ja toimistopäällikkönä Helsingin kaupungin energialaitoksessa erikoisalanaan kaukolämmitys. Sittemmin hän on työskennellyt Oulun Teknillisessä oppilaitoksessa yliopettajana, osastonjohtajana ja rehtorina. Oulun seudun ammattikorkeakoulussa hänen tehtäviinsä ovat kuuluneet Tekniikan yksikön johtajuus ja viimeiset kolme vuotta hän on toiminut Oamkin vararehtorina vastuualueinaan laatu ja strategia. Hän on toiminut useissa insinöörikoulutuksen kehittämishankkeissa.

torstai 27. syyskuuta 2012

Insinöörikoulutuksen edelläkävijyyttä!

Insinöörikoulutuksen 100-vuotisjuhlat painavat päälle ja tällaisessa kohtaa on mukava vähän analysoida vuosien saatossa tapahtunutta.

Tulin insinöörikoulutuksen pariin yliopettajaksi vuonna 1986 kesken syyslukukauden haastavista ja tiukkaan aikataulutetuista kansainvälisen konsernin tutkimus- ja tuotekehitystehtävistä. Hämmästelin seesteistä ja rauhallista menoa insinöörikoulutuksessa eli silloisessa teknillisessä oppilaitoksessa. Eräänä syksyn maanantaina töihin tullessani parkkipaikka oli tyhjä ja minä hätääntyneenä toimistoon kysymään, että mistäs nyt on kysymys ja sain selityksen: ”karvalakkilomahan” oli alkanut. Keväällä homma päätettiin todistusten jakoon ja kakkukahveihin huhtikuun lopussa. Tästä alkoi kaksi tärkeätä jaksoa: insinööriopiskelija meni töihin oppimaan ja tienaamaan, opettaja kesälomalle.

Oma ”urani” insinöörikoulutuksessa on ollut näköalapaikka, ja olen saanut olla monella tapaa mukana insinöörikoulutuksen ja ammattikorkeakoulun kehityksessä ja kehittämisessä.

Kun nyt juhlitaan 100-vuotiasta insinöörikoulutusta, niin aloitellessani juhlittiin silloinkin ja Tampereella. Ja jos oikein muistan, niin silloinkin merkkipäivä oli sata vuotta, mutta otsikko taisi olla muotoa ”Sata vuotta teknikko- ja insinöörikoulutusta”. Juhlassa mm. Satu Hassi lausui muistaakseni runoja ja juhlapuheen piti opetusneuvos Lauri Rousi. Juhlapuheesta on elävästi jäänyt mieleen kun Lauri Rousi vertasi silloista opetusohjelmaa 100 vuotta vanhempaan havaiten niiden voimakkaan samankaltaisuuden kuitenkin niin, että uudessa opetusohjelmassa ei ollutkaan enää oppiainetta ”käsivarainen piirto”.

Edelliseen verrattuna uusia tuulia monella voimakkuudella ja monesta suunnasta onkin sitten riittänyt, vaihtelevia ristivedon tunteita ja kuohuntojakaan unohtamatta.

Mitähän nämä insinööriopiskelijat tuumaisivat nykypäivän pedagogisista menetelmistä, opseista ja hopseista?
Kuva: Tampereen teknillinen opisto


Työelämälähtöisyyttä ja muita uusia tuulia

Uusia tuulia alkoi tupsahdellla insinöörikoulutukseen kuten esim. pedagoginen koulutus, jota tarjottiin vapaaehtoisena ja taisin olla toisessa pilottikoulutuksessa Tampereella. Tuolloin tapasin myös toisen noviisi-yliopettajan ko. koulutuksessa eli Mertasen Ollin, joka on myös ollut monessa mukana insinöörikoulutuksen kehittämisessä. Eihän siellä koulutuksessa kaikki teemat aina kovin syvälle ”kosahtaneet”, mutta Karvosen Karin lempeällä suhtautumisella edettiin ja todistuksetkin saatiin.

Työelämälähtöisyys ja asiakkaan tarpeet lähtivät myös korostumaan, eli tekuissa alettiin kehittää teknologiapalveluja, joka sisälsi tutkimuksen ja tuotekehityksen piirteitä ja tietyllä tavalla oli avaamassa näkymiä tulevien ammattikorkeakoulujen TKI-toimintaan. Palvelujen markkinointia myös harjoiteltiin ja syntyi kansallinen teknologiapalveluverkko esitteineen. Myös insinöörityöt aktivoitiin merkittävänä työkaluna työelämän kehittämistä. Ammattikorkeakoulun kokeiluvaiheessa aktivoitiin TTY:ssä (silloin TTKK) jatko-opintomahdollisuus ja järjestettiin erillisiä lisensiaattikursseja tekujen opettajille lisensiaattitutkinnon suorittamiseksi.

Sähkö- ja koneosastojen ”neuvottelupäivät” vauhdittivat kansallisen opinnäytetyökilpailun käynnistämisen, jossa mm. Lahtisen Markku oli teknikkotyöraadin puheenjohtaja. Kilpailuhan sitten laajeni valtakunnalliseksi Thesis-kilpailuksi, joka vaiheittain sisälsi kaikki koulutusalat erillisinä kilpailusarjoina ja joka sai myös silloisen OPM:n rahoitusta. Kilpailulla yhtenäistettiin ja kehitettiin amkien opinnäytetyökäytäntöjä ja lisättiin merkittävästi opinnäytetyön merkitystä työelämän kehittämisessä.

Ammattikorkeakoulu kokonaisuutena ja sitä koskevat kehitysaskeleet tarjoaisivat paljonkin tarinoitavaa mutta rajaudun nyt tiettyihin insinöörikoulutuksen kehitysaskeliin.

Työryhmissä yhteisen asian puolesta

Insinöörikoulutuksen rooli Suomessa oli jollakin tavalla menettämässä johtajuuttaan ja merkittävyyttään kansallisen hyvinvoinnin turvaajana. Tähän kohtaan iski TEKin järjestämä strategiatapahtuma Aulangolla 2006, siihen osallistui noin 70 alan vaikuttajaa keskeisistä sidosryhmistä. Syntyi pohja kansalliselle teknillisen korkeakoulutuksen strategialle ja samalla syntyi OPM:n tuella kansallinen yhteistyöryhmä, jota loistavan vahvasti piti operatiivisessa johdossa Kati Korhonen-Yrjänheikki. Amkien insinöörikoulutusta ryhmässä edustivat Maarit Jääskeläinen, Risto Kimari, Markku Lahtinen, Kari Lehtomäki, Matti Lähdeniemi, Olli Mertanen, Anneli Pirttilä ja Pertti Törmälä. Ja tuotosta syntyi – hyvää tuotosta eli ”Teknillisen koulutuksen kansallinen strategia: Tekniikasta hyvinvointia”. Hyviä linjauksia rahoitukseen, profiileihin, toteutuksiin. Tuloksena myös ”kansallinen profiilikartta”, ”Suomi tarvitsee maailman parasta insinööriosaamista”, ” Tekniikan korkeakoulutus, ihmisen ja ympäristön hyväksi”. Työstövaiheista on jäänyt mm. Kimarin Riston innovoima termi ”huoltovarmuus” kuvaamaan koulutusta, jolla on kansallinen kattavuus mutta ei alueellinen.

Ja sitten käynnistyikin seuraava hanke, joka keskittyi pelkästään insinöörikoulutukseen, sen uudistamiseen ja houkuttelevuuden lisäämiseen Hintsasen Veijon johtamana ja OPM:n tukemana verkostohankkeena INSSI. Ensimmäinen ohjausryhmän kokous pidettiin yhdessä Arenen tekniikan ryhmän kanssa 14.5.2008. Hanke sai aikanaan seuraa jatkohankkeesta. Ensimmäisessä ohjausryhmä Veijon lisäksi olivat Markku Lahtinen, Riitta Konkola, Matti Lähdeniemi, Marita Aho, Mervi Karikorpi, Petteri Hyttinen, Timo Luopajärvi, Esko Pöllänen, Hannu Saarikangas, Veli-Matti Taskila ja Tarmo Mykkänen. Projektipäällikkönä on toiminut Juhani Keskitalo, jonka osaamista, uhrautuvuutta ja nöyryyttä sekä ”ståhlbergilaisuutta” ilman hankkeemme olisi muutamaa tulosta köyhempi.

Hankkeella panostettiin markkinointiviestintään insinöörikoulutuksen houkuttelevuuden lisäämiseksi ja myyttien murtamiseksi, panostettiin myös oppimisprosesseihin ja kolmanneksi koulutusrakenteeseen, jonka vetovastuun Veijo valtuutti minulle. Olipa siinä mielenkiintoinen ja haasteellinen tehtävä, taustalla toki edellä kertomani teknillisen korkeakoulutuksen kansallinen strategia vauhdittajana ja hyvä ryhmä, jota arvostan. Erityisen tärkeitä olivat Kimarin Riston ja Mertasen Ollin roolit taas jälleen ”keskijussin” roolia unohtamatta. Mutta niin vain syntyi INSSI-koulutusrakenteelle uusi tahtotila, jota koko laajuudessaan on käsitelty Hamkin julkaisussa Insinöörikoulutuksen uusi maailma III (Insinöörikoulutus uudistuu, Lähdeniemi, Kimari, Mertanen, Keskitalo). Tahtotilasta löytyy dynaamisuutta, 7/24-opiskelua, yrittäjyyttä ja työelämävuorovaikutusta, eikä siinä ollut enää niin tuttuja yli 50 insinöörikoulutusohjelmaa. Kansallinen AHOT-hanke sopi myös hyvin uuteen tahtotilaan. Koulutusrakenne-hanke oli edelläkävijäuudistus, koska rinnalle nousivat ministeriön tavoitteet uudesta rakenteesta pohjautuen koulutusvastuisiin. Tältä pohjalta työ on jatkunut ja rakenneryhmä on jatkanut työskentelyään Kimarin Riston osaavalla johdolla.

Insinöörikoulutus uudistuu ja erot vanhaan eivät enää ole käsivaraisen piirron puuttumisen varassa.

Menestystä 100-vuotiaalle insinöörikoulutukselle.



Matti Lähdeniemi, dos.

Kirjoittaja on toiminut urallaan tekniikan yliopettajana, laboratorion johtajana, osastonjohtajana, rehtorina ja amk-järjestelmään siirryttäessä yksikönjohtajana, toimialajohtajana ja vararehtorina. Nykyisin hän on osa-aikaeläkeläinen ja tutkimus- ja innovaatiojohtaja Satakunnan ammattikorkeakoulussa.


tiistai 25. syyskuuta 2012

Näin Turuus

Turun teknillinen opisto perustettiin sodan aikana vuonna 1943, mutta toiminta alkoi vasta vuonna 1945, jolloin insinöörikoulutuksen aloitti Turussa 42 insinöörioppilasta. Nyt, vuonna 2012, aloittajia on nuorisoasteella runsaat 600 ja aikuiskoulutuksessa puolensataa. Ensimmäiset insinöörit valmistuivat vuonna 1947. Opisto oli siis alkuun kolmivuotinen. Nelivuotiseksi insinöörikoulutus muuttui vuonna 1948 annetulla asetuksella. Teknillinen koulu ja opisto muodostivat hallinnollisen kokonaisuuden, Turun teknillisen oppilaitoksen.

Turussa annetulla tekniikan koulutuksella oli kuitenkin jo pitkät perinteet: Kenraalikuvernööri osoitti vuonna 1846 senaatille kirjeen, jossa hän totesi, että tehdas- ja käsityöaloille pyrkiville oli tarjolla kovin vähän sopivaa koulutusta. Tämän kirjeen perusteella laadittiin asetus, joka määräsi perustettavaksi teknilliset reaalikoulut Helsinkiin, Turkuun ja Vaasaan. Helsingin reaalikoulun toimintaa kehitettiin Teknilliseksi korkeakouluksi, joka nykyisin on osa Aalto-yliopistoa ja muut reaalikoulut muutettiin vuonna 1911 asetuksella teollisuuskouluiksi. Vaasan ja Turun teknilliset koulut ovat nykyisin osana kolmessa monialaisessa ammattikorkeakoulussa.

Turun insinöörikoulutuksen ensimmäinen opinahjo eli teollisuuskoulu rakennettiin 1900-luvun alussa.
Seinäteksti restauroitiin, kun Turun teku täytti 150 vuotta, vuonna 1999.

Sodan jälkeen Suomen oli selviytyäkseen laajennettava erityisesti metalliteollisuuttaan ja parannettava sen tehokkuutta. Alueluovutusten takia maamme menetti runsaasti teollisuuslaitoksia. Valtava jälleenrakennusvaihe oli edessä, teollisuutta oli kehitettävä ja kulkuyhteyksiä parannettava. Tähän tarvittiin lisää henkilökuntaa ja siten lisää koulutusta. Vuonna 1945 maassamme oli 11 teknillistä koulua ja 4 teknillistä opistoa. Opettajien saanti osoittautui hankalaksi. Etenkin ammattiaineiden virkoja oli vähän ja yleisen insinööripulan vuoksi niitäkin oli vaikea täyttää. Vakituisten opettajien viikkotuntimäärät saattoivat olla pahimmillaan 50–60 tuntia, ja sivutoimisten opettajien pätevyysvaatimuksista oli usein tingittävä.

Koulutuksen laajetessa tilanpuutteesta tuli suuri ongelma. Vuonna 1903 rakennetun teollisuuskoulun tilat kävivät auttamatta liian ahtaiksi. Pulaa oli erityisesti laboratoriotiloista. Ajoittain toimittiin monenlaisissa väliaikaistiloissa joista nimeltään erikoisin lienee Maaherran makasiini. Teollisuuskoulun rakennusta laajennettiin 1940- ja 1950-luvuilla kahdella lisäsiivellä ja 1960-luvun puolivälissä valmistui naapuriin, kadun toiselle puolelle, lisätilaksi uudisrakennus jota sitäkin on 1990-luvulla laajennettu.

Nykyisin insinöörikoulutusta annetaan kolmessa paikassa eri puolilla kaupunkia, vanhoissa tiloissa Sepänkadulla, Tunturipyörän teollisuuskiinteistöstä ammattikorkeakoulun tarpeisiin kunnostetussa rakennuksessa sekä uusimpana ICT-talossa, jossa toimitaan yhdessä turkulaisten yliopistojen elektroniikan ja tietotekniikan opetuksen kanssa. Nyt on suunnitteilla koko ammattikorkeakoulun toiminnan keskittäminen Kupittaalle, jonne on tarkoituksena pystyttää uudisrakennus ICT-talon ja Tunturipyörän kiinteistön väliin.


Turun yliopisto, Åbo Akademi ja Turun ammattikorkeakoulu toimivat tätä nykyä yhteisessä ICT-talossa.
Ammattikorkeakoulun myötä luovuttiin vähitellen myös tekniikasta ammattikorkeakoulun osastona ja siirryttiin organisaatioon, jossa tekniikka jaettiin kolmeen osaan. Näissä kaikissa on myös muiden koulutusalojen opetusta kuten luonnonvara- tai liiketoiminta-alaa.

Teknillinen oppilaitos oli aluksi valtion oppilaitos. 18.6.1993 valtioneuvosto teki kuitenkin periaatepäätöksen, jonka perusteella Turun teknillinen oppilaitos kunnallistettiin 1.8.1994. Seuraava vaihe on ammattikorkeakoulun muuttaminen osakeyhtiöksi. Yhtiö perustetaan näillä näkymin vuoden 2013 alusta ja opetus siirtyy yhtiön hoidettavaksi vuotta myöhemmin.

Lisää tietoa löytyy Turun teknillisen oppilaitoksen historiikeista vuosilta 1949 ja 1999.



Raimo Hyvönen

Kirjoittaja on vaikuttanut pitkään Turussa insinöörikouluttajana ja koulutuksen kehittäjänä, mm. Turun ammattikorkeakoulun vararehtorina, sekä Korkeakoulujen arviointineuvostossa. 




maanantai 10. syyskuuta 2012

Vanhat konkarit muistelevat osa 3/3

Tuokiokuvia matkan varrelta

60-luku räjäytti insinöörikoulutuksen


Insinöörikoulutuksen määrät olivat sotien jälkeenkin vielä todella pieniä, valtaosa suomalaisistakin asui silloin vielä maalla. Mutta sitten elinkeinoelämän raju muutos tarvitsi tuhansittain tekniikan osaajia. 60-luvulla laajennettiin insinöörikoulutusta räjähdysmäisesti. Niin insinöörikoulutus alkoi Kuopiossakin vuonna 1961.

Kuopiossa, kuten muuallakin sisäänottomäärät kasvoivat jatkuvasti vuosien varrella. Rakennus- ja koneosaston lisäksi Kuopioon saatiin sähköosastokin. Rakennusosasto oli suurin ja otti enimmillään noin 120 insinööriopiskelijaa vuosittain sisään. Oppilaitoksen uusi rakennus oli suunniteltu 900 oppilaalle, 1980-luvulla se laajennettiin 1200 oppilaalle, ja sekin kävi jo ahtaaksi ennen kuin 90-luvun lamavuodet ym. muutokset vaativat supistuksia. 


Kuten monella muullakin paikkakunnalla, Kuopiossakin insinöörikoulutus alkoi vanhan ajan kauniissa monumenttirakennuksessa. Rakennus vaurioitui pommituksissa ja korjauksen yhteydessä siihen laajennettiin kolmas kerros.

Kirjoittaja kulki koko oppikouluaikansa kuvassa näkyvän kadunkulman kautta lyseolle. Mieleen piirtyi pitkissä tummissa takeissa tuosta pääovesta kulkeneet tiukan näköiset opettajat ja usein piirustusplanssit ja hakaviivaimet kainaloissaan liikkuneet opiskelijat – hekin aikamiehiä oppikoulupoikaan verrattuna. Itse ehdin tuntiopettajana mukaan ensimmäisten insinööriopiskelijoiden ollessa 4. luokalla syksyllä 1964.

Olipa virallista ja synkkää

Laitoksen jäykkä tunnelma iski tulijaa silmille. Ei häivähdystäkään teekkariajan iloisesta menosta. Ei tippaakaan siitä reippaudesta, mitä Helsingin liike-elämä oli nuorelle työpäällikölle tarjonnut. Asetukset ja muut määräykset tuntuivat henkivän joka paikassa. Kalle Päätalon kuvaukset Tampereelta tuntuivat tutuilta. Teititeltiin, niin oppilaita kuin alkuun monia vanhempia opettajiakin. Opettajanoviisille oli sitten kauhun hetki, kun "talo-nelosen" luokkaan astuessa aikuiset miehet nousivat ylös. Aika mursi sitten tuon tavan. Vähitellen katosi myös oppilaiden teitittelykin. Katosi niin perusteellisesti, että jos 1990-luvulla joku opiskelija tullessaan rehtorin huoneeseen teititteli, niin heti arvasi, että veitikka oli lähetetty selvittämään jotakin tekemäänsä tosi kolttosta.

Tilanne kääntyy vähitellen

Oppilaitoksen laajeneva toiminta vaati opettajien runsasta lisäämistä. Uudet nuoret toivat mukanaan uuden hengen. Opettajajoukon tavaksi muodostui myös tulla aina välitunneilla opettajainhuoneeseen kahville ja juttelemaan. Joukko alkoi sulaa yhteen. Välitunnilla rehtorikin kertoi kaikki tärkeät uutisensa. Tiedonkulku oli nopeaa, ei mikään AMK tänään pysty samaan. Välitunti päättyi aina ja käytävän täydeltä siirryttiin luokkiin jakamaan tietoutta. Kivaa oli ja työtä tehtiin tosissaan.


Arkkitehti Toivo Korhosen suunnittelema ja 1960-luvun lopulla valmistunut Kuopion teknillisen oppilaitoksen uusi rakennus. Ajan henkeä, puhdasoppisia suoria linjoja. Laboratoriorakennus edessä, päärakennus takana. 

Opetussuunnitelmatyötä

Insinöörikoulutuksessa 60-luvulla opetussuunnitelmien uusintatarve oli tosi suuri. Ensin oltiin täysin jälkeen jääneitä, sitten juostiin kilpaa tekniikan kehittymisen ja määräysten uudistumisen kanssa. OPSit olivat valtakunnallisia ja työryhmät olivat töissä miltei jatkuvasti. Esimerkiksi rakennusalalla yleensä OPS-työryhmä koostui Tampereen, Oulun ja Kuopion edustajista. Työn tulos alistettiin muiden laitosten lausunnoille, minkä jälkeen ne vähitellen astuivat voimaan. Kankeaa? Ehkä. Mutta olipa OPSien sisältökin sitten harkittua. Vain laajalla yhteistyöllä ammattikorkeakoulut pääsevät tänään samaan.

Ammattiaineiden opettajat haukkuivat aina tuoreet OPSit. Kielien ja uusien ajankohtaisten asioiden laajempi mukaan otto oli vähentänyt ammattiaineiden tunteja. Häpeällistä! Vielä 50–60-luvulla oppikouluissakin annettu neuvo, että jos ei halua lukea kieliä, niin tulee valita teknillinen opisto, alkoi jo 70-luvulla olla menneen talven lumia.

Oppitunteja vähennettäessä opetushallitus aina korosti, että tulee parantaa opetusmenetelmiä. Naivi kommentti. Kyllä ennenkin oli ollut loistavia opettajia. AMK-uudistuksen yhteydessä sitten alettiin laskea opintojen laajuutta oppituntien ja opiskelijan kotityön summana. Opiskelijan kotityönhän sai halvalla arvioitua isoksikin!

Eikö ennen tehty kotitöitä? Taas palautuu mieleen Kalle Päätalon tekstit. Eivät tainneet nuo pojat tuolloinkaan pistää viihteelle oppituntien jälkeen, vaikka oppitunteja olikin enemmän. Miksi koko asiassa ei voitu reilusti puhua rahan puutteesta?

Vanhoilla systeemeillä laadukasta jälkeä


Teimme aikoinaan innolla lukujärjestyksiä käsin laattanappuloita sopivaan taulupohjaan asetellen. Hymyilyttävääkö? Ehkä, mutta noille tuloksille ei ole syytä hymyillä. Jos päivän kaikki tunnit olivat luentoja, päivän pituus oli korkeintaan 8 tuntia. 10 tunnin päivän sai tehdä, jos siihen sisältyi vähintään 4 harjoitustuntia. Asiallinen ruokatunti tuli olla joka päivä. Lukujärjestykset tarkastettiin Helsingissä. Keskeistä asiassa oli, että oppilaan vastaanottokyvyllä ymmärrettiin olevan rajat.

Pitkään maamme tekuista vastannut neuvos totesi kerran, että "yksi asia, mitä ei koskaan pidä antaa opettajien ja oppilaiden päätettäväksi, on lukujärjestys. Ne saavat viikon 36 tuntia sovitetuksi keskelle viikkoa puoleentoista vuorokauteen, käyvät tuon hetken paikalla ja palaavat kevyin mielin kotiinsa." Arkipäivää riittävästi nähneen miehen kitkerä päätelmä.

Lukukauden pituudesta voitaisiin kai kertoa ihan vastaavaa.

Insinöörikoulutuksen myötätuulta


Suomalainen insinöörikoulutus teki menneinä vuosikymmeninä mahtavaa jälkeä. Paljon tuli joukkoa sisään ja miltei yhtä paljon valmistui. Elinkeinoelämä imi heidät yleensä miltei välittömästi. Vain muutamana lamakautena työllistymisessä oli viiveitä. Joskus yritykset lähettivät edustajiaan pestaamaan opiskelijoita jo ennen valmistumista, huimimmissa tapauksissa kosiskeltiin lähes koko luokkaa. 80–90-luvun taite mursi tämän kauden. Työ- ja talouselämä oli muuttunut, edessä oli monia uusia haasteita, lamakin tuli päälle.

Eräs ajanjakso päättyi. Myöhempi eri tahojen kritiikki puhuu tuon ajan koulutuksen kapea-alaisuudesta, fakkiasioiden painotuksesta, kielten, kaupallisten ja yhteiskunnallisten asioiden vähäisyydestä jne. Mutta – tuon ajan Suomi tarvitsi juuri noita ihmisiä, juuri tuolleen koulutettuja. He ovat tehneet mahtavan osan nykyiseen hyvinvointiimme. Monilla noista kasvateista on todella kova karriääri takanaan. Nyt etsimme uutta tulemista.

Opiskelijatko muuttuneet vuosien varrella?

Ennen opiskelijoilla oli yleensä mittavampi työkokemus, tänään paremmat koulutiedot ja opiskeluvalmiudet. 60-luvun alussa naisopiskelija oli harvinaisuus, nykyisin heitä voi olla jopa puolet luokasta. Aina on ollut vakavia puurtajia ja iloisia velikultia. Ennen opiskelun rahoitus oli monelle merkittävä huoli. Hylättyä koepaperia opiskelijalle tuolloin antaessa kohtasi usein jäisen ilmeen. Opiskelu oli vakava asia. Nykyään "hylsy" ei näytä pilaavan päivää. Tuo rentous lieneekin uutta. Kaiken kaikkiaan, muistan monia erinomaisia luokkia menneiltä vuosilta, mutta eivät 2010-luvulla TAMKissa opettamani viimeiset luokat niille häviä.


Raimo Jääskeläinen


Kirjoittaja on vaikuttanut tekniikan alan opetuksessa 1960-luvulta lähtien. Hän on ollut Kuopion teknillisessä oppilaitoksessa lehtorina, yliopettajana, osastonjohtajana, vararehtorina ja apulaisrehtorina, sittemmin KuTOLissa ja Pohjois-Savon ammattikorkeakoulussa rehtorina. Eläkkeelle jäätyäänkin hän toimi TAMKissa tuntiopettajana vuosina 2000–2012.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Vanhat konkarit muistelevat osa 2/3

Anne Mustonen haastatteli rehtori Veikko Valorintaa huhtikuussa 2012

Tekniikan tohtori Veikko Valorinta toimi Tampereen teknillisen opiston vararehtorina vuosina 1962–1965 ja rehtorina 1966–1981

”Teillähän on se Valorinta, kysykää siltä”

Veikko Valorinnan, 94, ensi kosketus Tampereen teknilliseen opistoon tapahtui sota-ajan jälkeen vuonna 1946, kun rehtori Jansson soitti ja pyysi häntä opettajaksi.

- Olin vain yhden vuoden, ja sitten tulikin aika pitkä paussi ennen kuin palasin. Olin töissä Lokomolla, tehtiin sotakorvaustavaroita ja takeita suuriin laivatilauksiin.

- Vuonna 1958 tuli lehtorin paikka auki. Epäröin asiaa vähän, mutta rehtori Talvitie kannusti, että ”paperit sisään vaan”. Teki vähän mieli jo muualle Lokomolta. Olin väitellyt tohtoriksi ja Lokomon johtaja Kivekäs arveli, että ”mistähän meillä tohtorille paikka löytyisi”. Ajattelin sen merkitsevän, että mene pois. Ei siihen aikaan teollisuudessa tohtoreita tarvittu.

Valorinta myöntää alussa vähän jännittäneensä opettamista. Oppilaat olivat vanhempia kuin nykyään, koska sota-aikaa oli välissä viisi vuotta, ja opiskelijoilla piti olla pakollinen työkokemuskin ennen opiskelua.

- Opetin ainakin raaka-aineoppia ja mekaanista teknologiaa. Vaikka oppilaat saattoivat olla itseäni vanhempia, he kunnioittivat opettajaa kyllä, se kun saattoi vaikuttaa numeroon.

Arvosanat Gaussin käyrällä

Rehtorin tehtävät aukesivat Veikko Valorinnalle vuonna 1962. Opiskelijamäärä kasvoi, kone- ja sähkötekniikan opetus muuttivat uudisrakennukseen Teiskontielle, koska Pyynikintiellä luokkatiloja oli vähän ja ryhmäkoot isoja, noin 40 oppilasta aina luokassa.

Teknillisen opiston uudisrakennusta suunniteltiin alun perin Teiskontien päähän, nykyisen Kalevan kirkon kohdalle, mutta tontti todettiin aivan liian pieneksi. Sitten kun uusi talo oli saatu valmiiksi Teiskontie 33:een, ei muuttoon ollut varattu rahaa lainkaan.

- Oppilaat sen muuton sitten tekivät. Konelaboratorion tunnit käytettiin muuttoon, yksi oppilas järjesti kuorma-auton, ja niin se muutto onnistui.

- Rahasta oli aina tiukkaa. Ammattikasvatushallitus eli AKH valvoi tarkasti rahankäyttöä. Sillä lailla Tampereella oli vaikutusvaltaa, että AKH aina kysyi, mitä Tampere ja Valorinta sanovat. Jos joku oppilas vaikka soitti AKH:een, sieltä sai vastauksen, että ”teillähän on se Valorinta, kysykää siltä”.

AKH määräsi tuntijaon ja opetussuunnitelmat olivat valtakunnallisia eli kaikilla oli sama OPS. Arviointikin oli määrätty. Luokan keskiarvo sai olla 7 (asteikolla 4–10) ja arvosanajakauman tuli noudattaa ns. Gaussin käyrää. Näin saatiin taso pysymään vakaana.

- Arviointilistat olivat isossa opettajanhuoneessa, ja siellä opettajat kävivät merkitsemässä numerot. Rehtorina sitten tarkistin, että kaikki arvosanat oli annettu. Ns. teknikkoluokilla eli teknikosta insinööreiksi opiskelevilla 3-vuotisilla linjoilla arvosanat aina meinasivat ylittyä, oppilaat kun olivat niin hyviä.


- Lukujärjestykset tehtiin niin, että vakituiset opettajat saivat jo keväällä ilmoittaa, mitä luokkaryhmiä ja aineita haluavat opettaa. Opettajat kutsuttiin sitten elokuussa tekemään lukujärjestykset. Tuntiopettajien hankinta kuului minulle, ja oli siinä aina kesäisin tekemistä, kun piti soitella 150 tuntiopettajaa töihin.

Koulumenestystä seurattiin tarkkaan

- Oppilasaines oli sekä hyvää että huonoa. Myöhemmin valtiovarainministerinä tunnetuksi tullut Iiro Viinanenkin oli oppilaana, minkä sain tietooni vasta myöhemmin. Oikein hyvä oppilas hän olikin, heillä oli Riihimäellä oma paja.

- Muistan myös erään tyttöoppilaan, joka koepaperiin kirjoitti: ”Anteeksi, en osaa enempää.” Ei tainnut valmistua muistikuvani mukaan. Yleensä oppilaat valmistuivat ajallaan eli neljässä vuodessa. Valmistuminen saattoi viivästyä, jos meni välillä töihin. Valmistumista edesauttoi pelko siitä, että jää luokalleen. Jos jäi luokalleen, joutui suorittamaan aineet uudelleen, ja sitä siis varottiin. Ja tietenkin oli myös se pykälä, että jos oli riittävän huono koulumenestys, ei enää saanut opiskella teknillisessä oppilaitoksessa. Opettajankokouksessa aina päätettiin, annetaanko pykälä vai ei.

Veikko Valorinta lähettää nykyopiskelijoille sellaisia terveisiä, että insinööriys on kovaa työtä. Hän kannustaa opiskelemaan kunnolla, jotta pärjää elämässä.

- Kyllä Suomen teollisuudella tulevaisuutta on, aina on uusia suunnitelmia, rahastahan kaikki on kiinni. Mutta koulutuksesta ei saa tinkiä, pitää pystyä kouluttamaan hyvin. Jos pystytään kouluttamaan yhtä hyvin kuin tähän asti, on insinööreillä kysyntää.



perjantai 7. syyskuuta 2012

Vanhat konkarit muistelevat osa 1/3

Anne Mustonen haastatteli Niilo Saarikkoa keväällä 2012

Niilo (Nipa) Saarikko, 89, toimi Tampereen teknillisessä opistossa opettajana 28 vuotta

Tekun kasvatti ja nakkifakiiri


Niilo Saarikosta tuntui juhlavalta se päivä, kun hän pääsi lentokonetehtaalta opiskelemaan teknilliseen oppilaitokseen. Vuonna 1949 kolmivuotisen teknikkokoulutuksen aloitti 26 oppilasta, mutta kaikki eivät suinkaan valmistuneet, osa jäi luokalleen – herkästi jäi silloin luokalleen.

- Paljon oli matematiikkaa. Tehtäviä piti tehdä taululle. Minä en aina muistanut oikein tehtäviä tehdä. Kerran opettajan kutsu taululle kuuluikin, että ”tulkaapas taas Saarikko taululle munimaan”.

Heti kun teknikkotodistus oli saatu, Saarikko hyväksyttiin insinöörioppiin. Siinä luokassa puolet oli ylioppilaita. He saivat suomen ja ruotsin opetuksesta vapaata, jos opettaja niin harkitsi.

- Välillä oli vaikeita aineita, fysiikkaa, koneoppia ja varsinkin korkeampi matematiikka. Sain siitä ehdot, mutta lopulta hallitsin sen hyvin.

Pukeutumisen suhteen koulussa oli tarkkaa – puku päällä ja kravatti kaulassa – ja kuri oli kova.

- Seisomaan noustiin, kun opettaja tuli luokkaan tai vastattiin tehtyyn kysymykseen. Ja jos myöhästyi, piti aina pyytää anteeksi. Poissaolot merkittiin päiväkirjaan. Jos käyttäytyi huonosti, joutui vuodeksi pois. Elikkä erotettiin, ei saanut olla tenttimässäkään mitään.

Makkaranmyynti elämäntapana


Opiskeluaikana ja sen jälkeenkin kesällä, talvella viikonloppuisin ja iltaisin Niilo Saarikko myi nakkeja Tampereen keskustassa. Ei nyt ihan joka päivä, mutta melkein. Saarikko piirsi ja rakensi itse kopin makkaran myymistä varten.

- Hyvä siitä tulikin. Yöt pidin koppia Panttikonttorin autotallissa. Harmittaa vieläkin, että ahneuksissani myin sen kopin TV2:lle.

- Makkaranmyynnillä itseni elätin, ja aina minulla oli rahaa. Kun opettaja Wirzenius kauppasi kattokruunua koulussa, ei kellään oppilaalla ollut varaa sitä ostaa. Mutta minulla kun oli, ostin sen lampun. Wirzenius katui myöhemmin myyntiään ja olisi ostanut sen takaisin, mutta en myynyt.

Insinööriksi valmistuttuaan Saarikko osti makkararahoillaan talon vuonna 1957. Tamperelaiset muistavat hyvin Saarikon, ”Nakkifakiirin”, jolla ei ollut yhtään vapaata vappu- tai uudenvuoden aattoa 51 vuoteen.

- Tykkäsin siitä työstä, en kai sitä muuten yli 50 vuotta olisi tehnyt. Insinööriksi valmistuttuanikin myin makkaraa. Työpaikkoja olisi kyllä ollut, pyydettiin Tampellaan ja lentokonetehtaallekin olisin päässyt. En mennyt, kun ajattelin, että kyllä makkaran myynnillä elää.

Teku veti puoleensa uudestaan

- Sitten näin lehdessä ilmoituksen, että teknillisellä oppilaitoksella on auki deskriptiivisen geometrian tuntiopettajan paikka. Ajattelin, että en laita papereita menemään, vaan menen paikalle. Menin sitten paikalle ja puhuin rehtori Talvitien kanssa.



Niilo Saarikon koevuosi opettajana venähti 28 vuoden mittaiseksi.

- Loistopaikka teku oli. En oikein muista, olisivatko oppilaat paljoa sinä aikana muuttuneet, minusta ei. Viime aikoina ei kyllä enää kravattia pidetty.

- Yhden tarinan muistan, kun oppilas Tuunaista opetettiin, ettei sovi aina myöhästellä. Tehtiin sitten kerran niin, että koko luokka päätti myöhästyä. Tuunainen tuli ihmetellen luokkaan ja kysyi, että eikö tätä tuntia olekaan. Sitten alkoi muita oppilaita tulla sisään ja jokainen pyysi myöhästymistään anteeksi. Koko tunti siinä meni, kun oppilaita tuli luokkaan, jokainen anteeksipyyntöineen. Mutta ei sen jälkeen enää Tuunainen myöhästellyt!

Saarikko viihtyi opettajana niin pitkään kuin silloin oli sallittua, 65-vuotiaaksi.



tiistai 21. elokuuta 2012

Lemminkäisen Timo Kohtamäki: Mallintaminen muuttaa tulevaisuuden rakentamisen

Mallintaminen, teknistyminen ja energiavaatimukset muuttavat rakentamista tulevaisuudessa. Kun kilpailu osaajista kiristyy, haluavat työnantajat osallistua yhä enemmän insinöörien koulutukseen, arvelee Lemminkäisen toimitusjohtaja Timo Kohtamäki. 

Rakentaminen ja rakennusteollisuus työllistävät noin neljännesmiljoona suomalaista, ja joukkoon mahtuu melkoinen määrä myös insinöörejä. Suomessa koko 1900-luvun jatkunut kaupungistuminen on yhä käynnissä, mikä ilmenee muun muassa uusien asuntojen tarpeena kaupungeissa.

”Samaan aikaan rakennuskanta ikääntyy eikä enää vastaa asumisen ja työnteon tarpeita teknisen laatutason ja esimerkiksi energiatehokkuuden suhteen. Korjausrakentamisen kasvu tulee jatkumaan vakaana vielä pitkään. Samalla rakennuksiin lisätään merkittävästi teknisiä järjestelmiä ja automatiikkaa”, arvioi Lemminkäinen Oy:n toimitusjohtaja Timo Kohtamäki.

Tulevaisuuden rakentaminen on siis yhä teknisempää, ja järjestelmät yhä monimutkaisempia. Rakennusteollisuus RT ry:n puheenjohtaja Kohtamäki uskoo, että mallintamisen yleistyessä koko rakentamisprosessi ja sen myötä tuottavuus tulevat muuttumaan merkittävästi.

”Rakentaminen, rakennukset ja liikenne kuluttavat 60 % energiatarpeestamme. Näin ollen vastuullisuuden teemat tulevat korostumaan rakentamisessa”, toimitusjohtaja aavistelee.

Kaupunkien jatkuva kasvu aiheuttaakin haasteita erityisesti liikennejärjestelmille. Kohtamäen mielestä oivan mahdollisuuden väylien rakentamiseen ja muun muassa pysäköinti- ja liikunta- ja teknisten tilojen sijoittamiseen tarjoaa maanalainen rakentaminen.

Insinööreiltä odotetaan uskallusta

Rakentaminen tarjoaa laajan kirjon työtehtäviä, ja Kohtamäen mukaan työnantajat odottavat insinööreiltä jatkossakin ennen kaikkea vankkaa perusosaamista.

”Koulutus luo perustan uuden oppimiselle, mutta lisäksi tarvitaan halua ja uskallusta tarttua uusiin haasteisiin. Rakentaminen on yhä enemmän myös yhteistyötä. Siksi ihmissuhde- ja esimiestaidot korostuvat”, Kohtamäki huomauttaa.

Hänen mielestään alan yritysten ja ammattikorkeakoulujen tulisi tehdä nykyistä enemmän konkreettista yhteistyötä sekä opintokokonaisuuksien suunnittelussa että varsinaisessa opetuksessa.

”Uskon, että yrityksillä on halua tarjota muun muassa harjoittelupaikkoja ja opinnäytetöitä, ja myös itse opetusta. Yritykset näkevät toiminnan investointina alan tulevaisuuteen sekä erinomaisena rekrytointikanavana, kun kilpailu parhaista osaajista tulevaisuudessa yhä kiristyy”, Kohtamäki

Timo Kohtamäki on mukana keskustelemassa insinöörikoulutuksen merkityksestä valtakunnallisen 100-vuotisjuhlan juhlapaneelissa Tampere-talolla 5. lokakuuta. 


Lue myös: "Tarpeet tahdittavat teknologiatyön tulevaisuuden Suomessa"



tiistai 31. heinäkuuta 2012

Tarpeet tahdittavat teknologiatyön tulevaisuuden Suomessa

Tulevaisuuden insinööri työskentelee monialaisten kokonaisuuksien parissa tiiviissä yhteistyössä käyttäjien kanssa. Sitran johtava asiantuntija Pekka Salmi uudistaisi teknologian rinnalla rohkeasti rakenteita ja toimintamalleja, jotta Suomi ei jäisi globaalin kustannuskilpailun jalkoihin. 
 

Kuva: Julien Tromeur
Globaali rakennemuutos on siirtänyt viimeisten vuosikymmenten aikana valmistusta halvempien kustannusten alueille ja lähemmäksi muun muassa Aasian kasvavia markkinoita. Kalliiden maiden rooliksi on muodostunut globaalissa kilpailussa uuden kehittäminen ja suunnitteleminen. 
 
”Useat suomalaiset yritykset ovat hallinneet tämän kehityksen hyvin, ja Suomessa on voitu tarjota hyviä työpaikkoja kansainvälisen liiketoiminnan kehittämisessä, markkinoinnissa ja johtamisessa. Insinöörit ovat tässä työssä keskeisessä roolissa myös tulevaisuudessa”, arvioi Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitran johtava asiantuntija Pekka Salmi. 

Salmi työskentelee Sitrassa teollisuuteen, tulevaisuuteen ja kestävään hyvinvointiin liittyvien hankkeiden parissa. Hän näkee Nokian tämänhetkisen syöksylaskun valtavana haasteena – onhan puolet koko Suomen tuotekehityksestä ja valtava määrä insinöörejä keskittynyt saman katon alle. Kipeiden irtisanomisten myötä vapautuu kuitenkin arvokasta osaamista muille yrityksille. 

”Markkinoiden ja kilpailun epäjatkuvuustekijät pääsivät yllättämään Nokian johdon. Toki toivon Nokian insinööreiltä uusia avauksia ja paluuta mobiiliviestinnän kärkikamppailuihin kilpailukykyisillä tuotteilla. Samsung on ottanut kilpailussa johtopaikan vahvalla insinööriosaamisella.” 

Salmi on itse toiminut reilun parinkymmenen insinöörivetoisen yrityksen hallituksessa. Muutamiin jättiläisiin nojaava suomalainen vientiteollisuus kaipaisi asiantuntijan mielestä tulevaisuudessa enemmän keskikokoisia, globaalisti toimivia yrityksiä. 

”Meillä on valtavasti hirveän hienoja yrityksiä ja osaamista, mutta esimerkiksi perheyritysten kasvupotentiaali on jäänyt osittain hyödyntämättä. Tähän tarvittaisiin hyviä uusia rahoitusmalleja, jotta kasvuhyppäysten edellyttämä riskinotto olisi omistajille mahdollista ja järkevää”, Salmi arvioi. 

Tulevaisuudessa tekniikka yksin ei riitä

Suomalaisella teollisuudella on Salmen mielestä edellytykset menestyä lähes kaikilla toimialoilla, jos yritykset vain kykenevät toimimaan globaalissa yhteistyökentässä. Hyvän suunnittelun ja markkinointiosaamisen avulla suomalaisyrityksillä on ruotsalaisten tavoin kaikki mahdollisuudet menestyä jopa tekstiiliteollisuudessa, vaikka valmistus siirtyi Aasiaan jo 1980-luvulla.

Salmi toimitti hiljattain yhdessä Riitta Korhosen kanssa kirjan Ratkaisujen Suomi - Unelmista töitä, jossa talouselämän vaikuttajat pohtivat erityisesti perinteisen vientiteollisuuden ja työllisyyden tulevaisuutta. Kirjan viesti on, ettei globalisaatiokehityksen voittajiin kuuluva Suomi voi enää tulevaisuudessa menestyä pelkästään teollisen ajan teknologiavetoisilla malleilla.

Kasvua ja työtä asiantuntijat etsisivät muun muassa metsäsektorin uusista tuotteista, vesiosaamisesta ja luksusmarkkinoilta. Luksustuotteiden kysyntä kun on vakaata ja varsin kannattavaa lähes kaikilla toimialoilla. Vahvan insinööriosaamisen lisäksi tarvitaan satsauksia palveluihin, sisältöihin ja käytettävyyteen.

Ihmisten tarpeet saavatkin Salmen mukaan tulevaisuudessa yhä näkyvämmän roolin myös insinöörin työssä. Keskeisiksi tarpeiksi hän nimeää vaivattoman ja energiatehokkaan liikkumisen, asumisen ja rakentamisen sekä terveyden edistämisen ja kasvavan vanhusväestön itsenäisen elämän tukemisen.

”Digitalisoituminen muuttaa näiden tarpeiden ratkaisuja sekä koko yhteiskunnan rakenteita ja toimintamalleja. Tieto- ja viestintäteknologian rooli tulee olemaan tärkeä tulevaisuuden kehityksessä.”  


Korkea koulutus on kilpailuetu

Tuotteisiin yhdistyvät palvelut ovat jo nyt esimerkiksi suomalaisen koneteollisuuden tunnusmerkkejä. Pekka Salmi painottaa energia- ja materiaalitehokkuuden kuitenkin edellyttävän, että laitteet ja rakenteet ovat jatkossa yhä pitkäikäisempiä sekä korjattavia ja huollettavia. Hän uskoo, että tulevaisuudessa monen insinöörin työnkuva liittyy vaativan teknologian ja infran huoltoon ja ylläpitoon.

”Tekniikan koulutus on keskeistä tulevaisuuden kilpailukyvyn kannalta, sillä yritykset ovat riippuvaisia kyvystä sulauttaa huipputeknologiaa omiin tuotteisiin ja prosesseihinsa”, Salmi miettii.

Insinöörien koulutuksessa pitäisi satsata hänen mielestään yhä enemmän kansainvälisyyteen ja käytännön harjoitteluun. Perusosaamisen lisäksi tulevaisuuden insinöörin on hallittava monialainen ja monikulttuurinen työympäristö. Ihmisten johtamiseen ja työn psykologiaan liittyvää koulutusta Salmi toivoisi kaikille insinööreille.

”Haasteena on se, että ihmiset haluavat tehdä mahdollisimman mielekästä työtä. Itsensä työllistäminen ja projektien valikoiminen on nyt trendikästä. Siksi myös kilpailu hyvistä osaajista ja sitoutuneista tekijöistä on lähitulevaisuutta suurten ikäluokkien poistuessa työmarkkinoilta”, Salmi uumoilee.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Suomenkielisen insinöörikoulutuksen alkutaival Helsingissä

Insinöörien koulutus alkoi Helsingissä pian jatkosodan jälkeen, tammikuussa 1945. Tilanpuutteen vuoksi opetus hajautui eri puolille kaupunkia, kunnes Helsingin teknillinen opisto sai Teknilliseltä korkeakoululta vapautuneet tilat Bulevardilta.

Helsingin teknillinen opisto perustettiin 28.1.1943 annetulla asetuksella, mutta se pääsi aloittamaan toimintansa vasta 10.1.1945 silloisen päärakennuksen yläkerroksen vapauduttua sotasairaalakäytöstä Agricolankadulla.

Näiden Helsingin ensimmäisten insinöörien opiskeluaika oli kolme vuotta, ja tällöin noudatettiin vuonna 1940 annetun asetuksen mukaan kalenterivuoden mukaista lukuvuotta. Tammikuussa 1945 alkoi opetus kahdella insinööriluokalla:

  • Koneosaston koneenrakennuksen opintosuunta: 118 pyrkijää, 43 aloittanutta
  • Sähköosaston vahvavirtatekniikan opintosuunta: 83 pyrkijää, 40 aloittanutta 


Insinöörien koulutus alkoi Helsingissä tammikuussa 1945, kun Agricolankadulla sijaitseva
rakennus vapautui sotasairaalakäytöstä. Lähde: Höyrykoneesta tietotekniikkaan.
Vuonna 1947 koulutustarjontaan tuli edellä mainittujen lisäksi sähköosaston heikkovirtatekniikan opintosuunta. Opettajien saannin vaikeudesta johtuen se siirrettiin Tampereelta Helsinkiin opiskelijoineen ja laboratorioineen.

Syksyllä 1947 siirryttiin syyskuussa alkavaan ja toukokuussa päättyvään lukuvuoteen, ja syksystä 1948 alkaen insinöörikoulutuksen opetusaika muutettiin neljän lukuvuoden pituiseksi. Nämä molemmat muutokset koskivat koko valtakuntaa.

 

 

 

Toimitilojen hajaannuksesta Bulevardille

Helsingin teknillisen oppilaitoksen päärakennuksena toimi 1960-luvun puoliväliin saakka oppilaitoksen edeltäjää, Helsingin teollisuuskoulua varten rakennettu Agricolankatu 1-3. Rakennusta laajennettiin insinöörikoulutuksen aloittamisesta aiheutuneen tilantarpeen vuoksi 1947-1948 rakentamalla ullakkokerros opetustiloiksi.

Päärakennuksen ahtauden vuoksi oppilaitoksen toiminta jouduttiin hajauttamaan muun muassa lukuisiin vuokratiloihin. Niinpä 1960-luvun alkupuolella oppilaitos toimi seitsemässä eri osoitteessa eri puolilla Helsinkiä: Agricolankatu 1-3, Franzéninkatu 13, Vuorikatu 5, Kasarminkatu 16, Bulevardi 29, Abrahaminkatu 1-5 ja Kalliolanrinne 5.

Tilanpuute helpottui vasta Teknillisen korkeakoulun muutettua Otaniemeen 1960-luvun puolivälissä. Oppilaitos sai käyttöönsä TKK:n entisen päärakennuksen Bulevardilla sekä myöhemmin myös samassa pihapiirissä sijaitsevat Vanhan Kemian ja Uuden Kemian rakennukset sekä Albertinkadulla ja Eerikinkadulla sijainneet sähkölaboratorion ja konelaboratorion rakennukset.

Frans Anatolius Sjöström suunnitteli Bulevardin päärakennuksen vanhimman osan. Rakennus valmistui Polyteknillisen koulun käyttöön vuonna 1877. Lähde: Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto.

 

Päärakennus toista sataa vuotta koulutuskäytössä

Frans Anatolius Sjöström oli suunnitellut Bulevardi 31:ssä sijaitsevan päärakennuksen vanhimman osan Polyteknillistä koulua varten. Vuonna 1877 valmistunutta rakennusta laajennettiin vaakasuunnassa Gustaf Nyströmin suunnitelmien mukaisesti 1904 ja korotettiin Armas Lindgrenin suunnitelmaa noudattaen 1928, jolloin rakennus sai kutakuinkin nykyisen muotonsa. Rakennus vaurioitui sekä talvi- että jatkosodan pommituksissa, mutta vauriot korjattiin varsin nopeasti. Rakennus on pysynyt koulutuskäytössä; vuosikymmenten saatossa sitä ovat asuttaneet seuraavat opinahjot:

  • 1877 Polyteknillinen koulu
  • 1879 Polyteknillinen Opisto
  • 1908 Suomen Teknillinen Korkeakoulu
  • 1942 Teknillinen korkeakoulu
  • 1964 Helsingin teknillinen oppilaitos
  • 1996 Helsingin ammattikorkeakoulu
  • 2008 Metropolia Ammattikorkeakoulu 

1800-luvulla rakennuksessa toimivat Polyteknillisen koulun ja opiston lisäksi Kouluylihallitus (Opetus- ja kulttuuriministeriön edeltäjä), Geologinen komisioni (Geologisen tutkimuskeskuksen edeltäjä), Teollisuushallitus (Kauppa- ja teollisuusministeriön edeltäjä) sekä Aineenkoetuslaitos (Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen edeltäjä). Valtion omistuksesta Helsingin kaupungin omistukseen päärakennus siirtyi vuonna 1995. 

Bulevardin päärakennus vaurioitui pahoin talvisodan ensimmäisen päivän pommituksessa 30.11.1939. Pommituksen aikaan rakennus kuului vielä Suomen Teknilliselle Korkeakoululle. Lähde: Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Bulevardin päässä sijaitseva päärakennus on pysynyt koulutuskäytössä 135 vuoden ajan. Ilmakuva on otettu rakennuksen viimeisimmän peruskorjauksen jälkeen vuonna 1996. Lähde: HTOL:n kuvapankki.



Pekka Sinivaara
Metropolia



Lähteet:

HTOL:n vuosikertomukset 1945 ja 1946
HTOL:n historiikki: Tekniikan 117 vuotta
Aulis Eskola: Mestarikoulusta ammattikorkeakouluksi 1881-1998
Panu Nykänen: Kortteli sataman laidalla, Suomen Teknillinen Korkeakoulu 1908-1941
Panu Nykänen: Otaniemen yhdyskunta, Teknillinen korkeakoulu 1942-2008

tiistai 29. toukokuuta 2012

Insinöörikoulutus 100 vuotta, osa 5/5


1992-2012: Insinööri goes international

Ammattikorkeakoulujen kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle on ollut leimallista tietotekniikan ilmiömäinen kehitys sekä koulutuksen ja työelämän kansainvälistyminen.

Lukuisat tahot olivat pitäneet opistoasteen kehittämistä ammattikorkeakouluiksi turhankin rohkeana ja jopa epäilyttävänä tavoitteena ennen ammattikorkeakoulukokeilun käynnistymistä vuonna 1991. Jännitteitä syntyi niin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kuin eri alojen välille. Suomen teknillinen seura esimerkiksi epäili, että monialaiset ammattikorkeakoulut uhkaisivat insinöörikoulutuksen asemaa.

Elinkeinorakenteen muuttuminen edellytti kuitenkin koulutustason kohottamista muun muassa teollisuudessa. Samaan aikaan kansainvälistyminen ja Euroopan yhdentyminen vaativat koulutuksen kansainvälistä vertailtavuutta ja tutkintojen vastaavuutta. Opistoasteen koulutusta ryhdyttiinkin kehittämään osana korkeakoulutusta muun muassa saksalaisen ja hollantilaisen ammattikorkeakoulujärjestelmän jalanjäljissä.

Kansainvälisen toiminnan ja opiskelijoiden kielitaidon kohentaminen olivat yksi keskeinen ammattikorkeakouluille asetettu tavoite. Lisäksi tavoitteena oli kohottaa opettajien pätevyyttä, tiivistää yhteistyötä työelämän kanssa ja luoda korkeakoulutasoiset kirjasto- ja tietopalvelut. Kokeiluvaiheen kiistakapuloiksi muodostuivat muun muassa ammattikorkeakoulujen rahoitus ja hallinto sekä niissä tehtävä tutkimus.

Kesäkuussa 1994 valtioneuvosto hyväksyi kiistoista huolimatta korkeakoulutuksen kehittämissuunnitelman, joka sisälsi tiede- ja taidekorkeakoulujen lisäksi ammattikorkeakoulut. Eduskunta hyväksyi lain ammattikorkeakouluista jo seuraavana vuonna, ja lopullisesti muun muassa insinöörikoulutuksesta tuli korkeakoulutusta vuonna 1996, kun ensimmäiset vakinaiset ammattikorkeakoulut aloittivat toimintansa.

Tietotekniikka määrää tahdin 1990-luvulla

Opetusministeriö oli edellyttänyt väliaikaisilta ammattikorkeakouluilta merkittäviä satsauksia tieto- ja viestintätekniikan laitteistoon, osaamiseen ja koulutukseen, mikä toimi myöhemmin myös yhtenä mittarina ammattikorkeakoululuvan saamiselle. 1990-luvun edetessä tietotekniikka ja internet tulivat yhä useamman ulottuville, mikä loi suuret odotukset alan tuotteille ja palveluille. Tietoliikennetekniikan koulutuspaikkoja lisättiin työelämän toiveesta, ja moni insinööriopiskelija työllistyi alalle jo ennen valmistumista.

2000-luvun lähestyessä tietotekniikka-alan yritysten markkina-arvot kohosivat mielikuvituksellisiin mittoihin maailmanlaajuisesti. Syntyi niin kutsuttu it-kupla, joka puhkesi useiden alan yritysten mennessä konkurssiin 2000-luvun alussa. Suuri määrä suomalaisiakin tietotekniikkainsinöörejä jäi yhtäkkiä työttömiksi, ja alan koulutuspaikkoja jyvitettiin jälleen muille tekniikan aloille.

Saksa ja Kiina kutsuvat suomalaisinsinöörejä

Vientiteollisuus on ollut pienelle Suomelle elinehto jo sen sadan vuoden ajan, joka insinöörejä on koulutettu. Euroopan yhdentymisen ja talouden globalisaation myötä kilpailu niin työstä kuin tekijöistä käydään kuitenkin yhä enemmän maailmanlaajuisilla markkinoilla.

Esimerkiksi suomalaisen teknologiateollisuuden ulkomaisissa tytäryhtiöissä työskenteli vielä vuonna 2000 vajaat 140 000 ihmistä. 10 vuotta myöhemmin työntekijöitä oli jo yli 300 000. Suomessa työntekijöiden määrä oli pysynyt samaan aikaan ennallaan. Siinä missä osa teollisuuden työpaikoista on siirtynyt edullisen tuotannon maihin, myös insinööreille on tarjoutunut uusia mahdollisuuksia kansainvälisissä tehtävissä.

Työntekijöiden liikkuvuus helpottui huomattavasti muun muassa vuonna 1995 Suomen liityttyä Euroopan Unioniin. 2000-luvulla yhä useampi insinööri päätyykin työskentelemään EU:n alueelle, Kiinaan tai Yhdysvaltoihin. Osa työllistyy suoraan ulkomaisen yrityksen palvelukseen, osa lähtee muille maille komennukselle tai yrittäjiksi.

– Kansainvälisyys on insinöörien työssä arkipäivää, mikä näkyy muun muassa siinä, että englannin kieli on yleinen työväline. Sitä ei enää niinkään lueta kielitaitoon, vaan englannin osaaminen on enemmänkin perusedellytys, sanoo Uuden Insinööriliiton tutkimuspäällikkö Aila Tähtitanner.

Yhdeksän kymmenestä käyttää vierasta kieltä

UIL keräsi tietoja insinöörien työn kansainvälisyydestä syksyllä 2003. Jo silloin joka neljännen insinöörin työkieli oli englanti, ja joka kuudennella oli alaisia tai vetämänsä projektiryhmän jäseniä toisessa maassa. Ulkomailla oli työskennellyt noin joka kuudes insinööri, tyypillisesti 1-3 vuoden ajan.

– Tehtäväalueet ulkomailla työskennellessä olivat monipuolisempia kuin kotimaassa. Paljon oli tehty kaupallisia tehtäviä, tuotekehitystä, käyttö- ja ylläpitoluonteisia tehtäviä sekä tuotantoon liittyviä tehtäviä, Tähtitanner selvittää. Insinöörit kertoivat työnsä kansainvälistymisestä muun muassa seuraavaa:

  •  40 % osallistuu joskus projekteihin, huoltoihin tai asennuksiin vieraassa maassa
  •  50 % kouluttaa tai pitää esitelmiä vieraalla kielellä
  •  60 % toimii kansainvälisessä verkostossa
  •  70 % osallistuu vieraskielisiin konferensseihin, seminaareihin tai koulutuksiin
  •  80 % käyttää joskus vierasta kieltä kokouksissa
  •  90 % käyttää vierasta kieltä sähköpostiyhteyksissään

Esitetyt prosentit on pyöristetty lähimpään kymmeneen. Tutkimuspäällikkö Tähtitanner arvioi, että insinöörikoulutuksen 100. juhlavuotena luvut ovat merkittävästi suuremmat kuin kyselyä tehtäessä yhdeksän vuotta sitten.



Lähteinä mm:
Insinöörin etiikka tietoyhteiskunnassa – Versio 2.0
Katsaus Suomen ammattikorkeakoulujärjestelmään
Omalla tiellä – Ammattikorkeakoulut kymmenen vuotta

www.arene.fi
www.teknologiateollisuus.fi
www.uil.fi

maanantai 21. toukokuuta 2012

Ihme nimeltä insinöörinainen

Tekniikka on ollut perinteisesti miesten maailma – insinööreistä edelleen vain 13 prosenttia on naisia. Millaista on opiskella, työskennellä, yrittää, opettaa ja johtaa naisena miesvaltaisella alalla? Ja miksi ihmeessä nuorten naisten kannattaisi valita hoito- tai kasvatusalan sijaan tekniikkaa?

 





Katriina Schrey-Niemenmaa

lehtori, Metropolia:
 
”Eteneminen riippuu naisen omista prioriteeteista. Teollisuus
ei ole asettanut esteitä.”


"Olen työskennellyt urastani kolmanneksen teollisuudessa, kolmanneksen järjestössä ja kolmanneksen korkeakoulussa. Valitsin aikanaan lääkäri- ja tekniikanopintojen välillä ja päädyin tekniikkaan juuri siksi, että se antaa laajan pohjan moneen eri työtehtävään.

Naiset hakeutuvat helpommin naisvaltaisille aloille tradition vuoksi. Muutoksen pitäisi lähteä varhaiskasvatuksesta ja peruskoulusta. Pitäisi luontevasti välittää asenne, että matemaattis-luonnontieteelliset ilmiöt ja opinnot ovat huiman hauskoja ja yhtä lailla poikien ja tyttöjen juttuja. Opinto-ohjauksella on jatkossa aivan valtava merkitys. Tärkeää on myös kertoa, että tekniikka mahdollistaa yhteiskunnan kestävän kehityksen ja hyvinvoinnin lisääntymisen.

Ainoastaan urani alussa teollisuuden oppilaitoksen opettajana sain oikein miettiä, miten vien pienenä naisen viestini läpi opiskelijoille. Miehet olivat minua vanhempia ja jo valmistuneet asentajiksi. Oma taustani oli teoriapohjainen.

Eteneminen on naisen omien prioriteettien ohjaamaa. Toisaalta useat naiset ovat arkoja tuomaan osaamistaan ja toiveitaan esille. Ei ehkä haeta vaativampia tehtäviä, eikä korkeampaa palkkaa. Omissa uravalinnoissanikin mahdollisuus yhdistää työ perheen elämään on ajanut aseman tavoittelun ohitse. Teollisuus ja työpaikat eivät ole asettaneet esteitä.”


Annamari Koskela
26, Standardisation and Harmonisation Expert, Wärtsilä:

”Naisen pitää todistaa pätevyytensä eri tavalla kuin miehen.”


”Muutamat insinöörit lähipiiristäni kannustivat minua tekniikan alalle. Kone- ja tuotantotekniikka oli aloista laajin ja tarpeeksi äijämäinen, joten hain opiskelemaan sitä Vaasan ammattikorkeakouluun. Armeijan käyneenä minua ei vaivannut se, että luokallani oli vain kaksi naista. Yhteistyö miesten kanssa on helppoa, sillä he ovat suoraviivaisia.

Sain harjoittelupaikan asentajana Wärtsilän testilaboratoriosta, jossa naiset ovat harvinainen näky. Opinnäytetyön tein myös Wärtsilälle. Tehtäväni oli optimoida standardikomponenttikirjasto, ja kun Wärtsilällä aukesi paikka standardisoimis- ja harmonisoimisryhmässä, minua kannustettiin hakemaan sitä. Olen ryhmän ainoa jäsen Suomessa, mutta Vaasassa työskentelen 10 hengen porukassa, jossa kaikki muut ovat miehiä.

Koen, että tällä alalla naisen pitää todistaa pätevyytensä hieman eri tavalla kuin miehen. Joskus saattaa olla tilanteita, joissa joutuu raivaamaan tietä, mutta huumorilla ja luonteella pääsee pitkälle. Kommentit ”Annamari taitaa olla porukan ainut äijä” lämmittävät mieltä.

Uskon, että ennakkoluulot ja tietämättömyys estävät naisia hakemasta alalle. Lukiolaistytöt pelkäävät matikkaa ja fysiikkaa ja kuvittelevat, että koneinsinöörit työskentelevät naama rasvassa. Olen käynyt puhumassa tekniikan opiskelusta lukiolaisille, ja se, että olen nainen, herättää keskustelua ja hämmästystä positiivisella tavalla.”


Pirkko Harsia
53, talotekniikan yliopettaja ja koulutuspäällikkö, TAMK:

”Ennakkoluulot naisia ja tekniikkaa kohtaan tulevat alan ulkopuolelta.”


”Olen perheestä, jossa kaikki ovat osanneet matematiikkaa. Ei ollut edes sellaista vaihtoehtoa, etten olisi osannut laskea. Otaniemi tuli tutuksi jo kouluaikana, koska kaksi siskoani asui siellä, ja halusin sinne opiskelemaan. Sähkötekniikan valitsin kohtalon oikusta.

Myös mieheni on sähköinsinööri, hän otti minut harjoitteluun YIT:lle. 1980-luvulla meillä oli oma sähköurakointiyritys, jossa työskenteli jopa 20 asentajaa. Minä toimin sähköurakoinnin ja sähkötöiden esimiehenä. TAMKissakin työkaverit ovat olleet pääosin miehiä. Miesten kanssa on helppo tulla toimeen. He ovat rehellisiä ja huumorintajuisia.

Sähköalalla on edelleen vain noin 5 prosenttia naisia. Tekniikan alalla on kuitenkin tasa-arvoinen suhtautuminen naisiin. Ennakkoluulot naisia ja tekniikkaa kohtaan tulevat alan ulkopuolelta. Ympäröivä maailma leimaa insinööriyden miehiseksi.

Olen ollut mukana tytöt ja tekniikka -hankkeissa, mutta ne ovat kuihtuneet viime vuosina, vaikka niitä pitäisi olla niin kauan kuin tilanne on tämä. Pahin asia on se, että tytöille ei aidosti kerrota, kuinka mielenkiintoisia, monipuolisia ja hyvin palkattuja töitä alalla on. Luulen, että myös uran ja perhe-elämän yhdistäminen onnistuu tekniikan alalla hyvin, koska alalla on mahdollista tehdä erilaisia töitä eri elämäntilanteissa.”


Satu Nissi-Rantakömi
39, tutkimusinsinööri, Kesko:

”Tekstiiliala on luontevaa liittää naisiin, mutta tämä on todella
insinöörimäistä työtä.”


”Olen aina tehnyt käsitöitä, ja halusin, että työni liittyy tekstiileihin. Kun lähdin opiskelemaan vaatetusteknikoksi, minulla ei ollut tarkkaa käsitystä siitä, mitä työ pitää sisällään. Ala vei kuitenkin täysin mukanaan: valmistuin teknikoksi vuonna 1995 ja diplomi-insinööriksi vuonna 2002. Pääsin tekstiiliasioihin syvemmälle kuin koskaan olin kuvitellut.

Tekstiili- ja vaatetustekniikka on hyvin naisvaltainen ala, ja viihdyimme hyvin miesvaltaisissa kouluissa. Keskon tuotetutkimusyksikössä työkavereinani on sekä naisia että miehiä. Olen mukana muun muassa ISO-standardisoinnissa, ja kansainvälisissä yhteyksissä korostuu se, että on joitakin maita, joissa alan päätöksentekijät ovat valtaosaltaan miehiä. Yhteistyö on sujunut silti hyvin.

Tekstiiliala on luontevaa liittää naisiin ja käsillä tekemiseen, mutta tämä on todella insinöörimäistä työtä, joka vaatii paljon teknistä tekemistä ja osaamista. Vaatetus- ja tekstiilitekniikan alalla naiset pääsevät etenemään urallaan hyvin.

Nuorten naisten pitäisi saada lisää informaatiota tekniikan alasta. Olisi tasapainottavaa, jos alalla olisi enemmän naisia.”



Lähteenä mm:
www.uil.fi